Hyviä kysymyksiä

 ”Tänään pidetäänkin kouluvaarin esittelypäivä!” Näin sanoi minulle opettaja Verna, kun tulin kymmeneltä kolmosnelosten kortteliin. Olin periaatteessa siihen valmistautunutkin, sillä esittelystä ja 1950-luvun koulunkäynnin kuvailusta oli ollut puhetta viime viikon kouluvaaripäivän päätteeksi. Olin viikon aikana keräillyt vähän materiaaliakin. Olin löytänyt vanhan aapiseni ja muita oppikirjoja ja luokkakuvia ja olin jopa tehnyt esitykseeni jonkinlaisen jäsennyksenkin. Pienenä ongelmana oli se, että kaikki materiaali oli vielä kotona, koska ajattelin tällä kerralla vasta sopia tulevasta esittelypäivästä. Tämä ratkaistiin niin, että tänään kerroin oppilaille itsestäni, perheestäni ja lapsenlapsistani sekä hiukan kuvailin, millaista kouluissa oli ollut minun aikanani. Lupasin jatkaa ensi viikolla oikein kuvien ja kirjojen kanssa.

Hei kouluvaari, kuka sinä olet?

Ensin minua kuuntelivat kolmasluokkalaiset ja seuraavalla tunnilla neljäsluokkalaiset. Aivan aluksi annoin päässälaskutehtävän: Kun olen syntynyt vuonna 1947, niin kuinka vanha olen nyt? Kaikki keskittyivät laskemaan mutta kolmannella luokalla meni vain muutama sekunti, kun nopein jo vastasi aivan oikein: ”72 vuotta!” Myöhemmin ruokatunnilla kehuin Vernalle tuota nopeaa laskupäätä. Opettajan mukaan hän on matemaattisesti hyvin lahjakas. Kun monet tekevät kokeissa tehtäviään koko tunnin, niin hänellä ovat tehtävät usein tehtyinä jo paljon ennen.

Oppilaat eivät pelkästään kuunnelleet minua keskittyneesti, vaan osasivat myös tehdä hyviä kysymyksiä:

”Miten kouluun kuljettiin?” Kerroin, että sulan maan aikana käveltiin ja vähän isompana sitten myös pyöräiltiin ja talvella hiihtokelien aikana kouluun hiihdettiin. Matkaa oli alakouluun yksi kilometri ja yläkouluun kolme. Mitään koulukuljetuksia ei ollut.

Kun kerroin, että kouluviikko oli kuusipäiväinen, he hiukan sitä ihmettelivät. Selitin, että koska isätkin olivat silloin lauantaisin töissä, niin koulussa käyminenkin oli ihan luonnollista. Melkein kaikkien äidit olivat lapsuudessani kotona eivätkä käyneet töissä ollenkaan.

”Oliko silloin käytössä yhtenäinen koulupuku vai oltiinko omissa vaatteissa?” Tätä kysyi oppilas, joka tuntui tietävän, että joissakin Euroopan maissa koulupuku on käytössä nykyäänkin. Omissa vaatteissa kuljettiin, selitin ja lisäsin, että ohje oli selvä: Vaatteet saivat olla kuluneitakin mutta niiden tuli olla puhtaita ja ehjiä, parsitut ja paikatut kelpasivat kouluvaatteiksi oikein hyvin. Tällaisen kasvatuksen saaneena minun onkin nykyään vaikea hyväksyä sitä muotia, että kuljetaan risaisissa farkuissa, joissa polvet ovat puhki kuluneet. Tämän sanoessani vilkaisin kuulijoitteni polvia ja huomasin, että kaikilla oli polvista ehjät housut jaloissaan. Hyvä niin!

”Mitä harrastit nuorena?” Partioharrastukseni paljastamisesta seurasi se, että oppilaitten joukosta löytyi useampikin tämän päivän partiolainen. Se oli meidän mielestämme oikein hyvä harrastus. Kun vielä oli selvitetty, että ensimmäinen kesätyöpaikkani oli ollut ison kauppapuutarhan kasvihuoneissa ja että horoskooppimerkkini on vesimies, niin sitten kysymykset alkoivatkin käsitellä aikuisajan työtehtäviäni. Yritin kuvailla heille, mitä ison pankin tai teollisuusyrityksen henkilöstöpäällikkö muun muassa tekee: Koettaa hankkia hyviä työntekijöitä avoimiin tehtäviin ja järjestää heille koulutusta, kun tehtävien vaatimukset muuttuvat.

Kun aikuisiän harrastuksistani alettiin jutella, niin yhden oppilaan isä oli juuri tehnyt samanlaisen vuosikirjan valokuvistaan kuin minäkin. Monet ovat myös jo matkailleet monissa maissa. Kerroin olleeni jo aikuinen, kun tein ensimmäisen matkani ruotsinlaivoilla. Matkustaminen ei silloin ollut niin tavallista eikä niin halpaakaan kuin nykyään. Monipuolisesta kielitaidosta saimme hyvän esimerkin, kun yksi oppilaista kertoi oppineensa Kroatian matkallaan sanomaan heidän kielellään ”kiitos”. Ihan tarkkaan hän ei sitä sanaa nyt muistanut mutta uskon varmasti, että se palautuu hänen mieleensä, kun hän seuraavan kerran Kroatiassa käy.

Myös opettaja Elli osasi kysyä minulta hyvän kysymyksen: ”Mikä yksittäinen tapahtuma, asia tai hyvä opettaja sinulle on jäänyt kouluajoiltasi mieleen?” Lupasin vastata ensi viikolla, koska en heti osannut noin kuudenkymmenen vuoden takaisista asioista nostaa esiin sitä kaikkein tärkeintä. Kotiin tullessani jo tiesin, mitä Ellin kysymykseen vastaan.

Lisää hyviä kysymyksiä

Muutakin tänään toki tapahtui. Ei koko päivää muisteltu kouluvaarin lapsuutta. Aamun aluksi olin kuunnellut paria ekaluokkalaista, kun he vuorotellen lukivat minulle aapiskirjansa lukukappaletta. Lukuharjoitusten jälkeen katselin heidän kanssaan Guinnessin Ennätysten kirjaa. Kesken kaiken toinen lukijoista kysyi minulta, ehkä jonkin käärmekuvan innoittamana, että onko se totta, että kun madon pistää poikki, niin molemmat puoliskot jäävät eloon. Pikakelasin mielessäni, mitä asiasta on eläinopin tunnilla joskus puhuttu ja myönsin, että niin se taitaa olla. ”No eikö matoa sitten saa millään tapetuksi?” kuului jatkokysymys. Vältyin madontappamiskonstien kuvailulta, koska matematiikan tunti alkoi juuri samalla hetkellä. Parillisten ja parittomien lukujen tunnistaminen ei tuottanut alkuun kovin suuria vaikeuksia mutta ”jatka lukusarjaa” -tyyppiset tehtävät olivat jo hankalampia. 19, 17, 15, mitkä ovat sarjan seuraavat neljä lukua? Ei se niin helppoa ole!

Kolmosilla puolestaan musiikkitunnista suurin osa käytettiin mielipiteen ilmaisemiseen. Tehtävänä oli vastata kaupungin toimeenpanemaan palvelutasokyselyyn eli vastata kysymyksiin, joissa selvitettiin oppilaitten näkemyksiä opettajien vuorovaikutustaidoista, kodin ja koulun yhteistyön sujuvuudesta ja monesta muusta opetustyön laatuun liittyvästä asiasta. Elli esitteli ensin kyselyn kaikki kysymykset ja arviointiskaalan 1 -4. Aikuisille tarkoitettuja kysymyksiä, ajattelin. Osaavatkohan tuon ikäiset vielä ottaa niihin kantaa? 

Oppilaille jaettiin jokaiselle oma iPad ja ohje oli: ”Kuvaa tuolta isolta näytöltä QR-koodi, joka avaa kyselyn. Sitten vastaat omassa rauhassa jokaiseen kysymykseen ja lähetät vastauksesi eteenpäin.” Juuri niin kävi: Kaikki osasivat kuvata koodin ja vastasivat keskittyneesti ja rauhallisesti, lähettivät vastauksensa ja palauttivat iPadinsa takaisin latauslaatikkoon. Näinhän sen tietysti pitää ollakin. Totta kai nuoremmiltakin oppilailta pitää kysyä heidän mielipidettään siitä, mikä koulussa on hyvin ja missä voidaan parantaa.

Ja sitten tanssimaan!

Riemuhuudahdukset seurasivat opettajan ilmoitusta: ”Lopuksi tanssitaan macarenaa!” Neljä vapaaehtoista tyttöä hyppäsi piirin keskelle tanssimaan. Tanssin liikkeitä jäljiteltiin videolta ja me muut taputimme käsillä tahtia.

Minä muistelin kansakoulun laulutuntejamme (niin kuin musiikkitunteja siihen aikaan kutsuttiin). Opettaja säesti urkuharmonilla, kun me istuimme pulpeteissamme ja yritimme kajauttaa ilmoille ratiritirallaa tai Oolannin sotaa…