Jääkenttien kutsu

 Piruettikoulussa

Muutaman plusasteisen ja harmaan vuorokauden jälkeen talviliikuntapäivän aurinko paistoi aamusta alkaen siniseltä taivaalta. Pakkasta oli mukavasti muutama aste. Oppilaat olivat voineet pitkästä vaihtoehtojen listasta valita itselleen kiinnostavimmat liikuntalajit, yhden aamupäiväksi ja toisen iltapäiväksi. Olin ilmeisesti kuukausi sitten selvinnyt riittävän hyvin ensimmäisen kouluvaaripäiväni luistimien kiristyksistä, koska minulle oli taas valittu aamupäiväksi tuo sama tehtävä. Luistelijoita oli nyt nelisenkymmentä, kaikki alimmilta luokilta. Opettaja Ida oli luistelutapahtuman moottori ja hänellä oli apunaan kaksi muuta opettajaa ja tämä yksi aloitteleva kouluvaari.

Aivan samalla tavalla kuin viime viikon luokkalätkätapahtumassa, tänäänkin muutamat aloittivat liikuntapäivänsä eväitten syönnillä. Useimmat sentään ensin laittoivat luistimet jalkaansa, kypärän päähänsä ja kaarsivat jääkentälle. Kohta kaikki eväitänsä maistelleetkin olivat jo luistelemassa ja iloinen kuhina täytti kentän. Innostuneimmat patriklaineet ja vivecalindforsit jaksoivat luistella koko puolitoista tuntia. Muutamia piti välillä houkutella tauolta takaisin jäälle. Suosituin houkutin oli Idan piruettikoulu. Opettajan omat piruetit menivät hienosti mutta muutamilla oppilailla ”jäi vielä vähän hiottavaa”. Yrittämisen puutteesta ei ketään kyllä voinut syyttää. Ja pääasia oli, että iloisella mielellä taas liikuttiin yhdessä. Ei sillä ollut niin väliä, että välillä vähän pyllähdeltiinkin.

Koululle lähdettiin, kun ruokatunti alkoi lähestyä. Reipasta vauhtienergiaa oli kaikilla vielä hyvin jäljellä, kun tulimme ruokasaliin. Tänään oli täälläkin tarjolla eväsruokailu, samalla tavalla kuin niillä talviliikkujilla, jotka eivät ruokatunnilla koululle tulleet. Sämpylät, banaanit ja muut koulun tarjoamat eväät tekivät hyvin kauppansa punaposkisille luistelijoille.

Pulkkamäessä ja oravan syntymäpäivillä

Ruokatunnin jälkeen vaihdoin lajia. Koska iltapäiväksi luistelijoita oli vähemmän ja heitä valvovia aikuisia enemmän, ei minua enää tarvittu kentän laidalla. Uusi lajini oli pulkkailu. Ykkösten opettajan Emilian ja yhden yläasteen opettajan kanssa ohjasimme ison ja innostuneen joukon pulkkailijoita läheiseen mäkeen. Se oli pitkä, liukkaimmat pulkat taisivat liukua melkein sadan metrin päähän. Pulkkailijoita oli enemmän kuin aamulla luistelijoita mutta aika hyvin kaikki silti mäkeen mahtuivat. Ylöspäin kiipeävät osasivat varoa laskijoita eikä vahinkoja sattunut.

Paitsi yksi. Sekin oli pulkkamäen hankalan reunamaaston vika, ei toisten laskijoitten. Vasemmalla reunalla oli puolivälissä poikittainen lumipeitteinen oja, johon monet pojat tahallaan laskivat kokeakseen äkkipysäyksen ja kevyen kaatumisen riemun. Yksi pojista ei penkkaan tökättyään heti noussutkaan ylös, vaan jäi lumeen makaamaan ja näin hänen liikkeistään, että johonkin taisi nyt sattua. Olin kohta siinä häntä auttamassa ylös mutta hän sanoi, ettei hän pysty kävelemään. Hän lähti kuitenkin reippaasti konttaamaan mäkeä ylös Emilia-opettajan luokse. Konttausvauhti oli sen verran kova, etten ollut pysyä kävellen mukana, kun hanki hiukan allani upottikin.

Emilia otti pojan huostaansa ja he lähtivät pulkalla kohti koulua ja terveydenhoitajaa. Kului ehkä parikymmentä minuuttia, niin poika palasi takaisin mäkeen ja ehti kai vielä laskeakin muutaman kerran. Polvi oli vain vähän kolahtanut johonkin, onneksi ei mitään sen vakavampaa.

Miksi kerron tämän tapahtuman? Koska siitä näin, että opettajilla on selvät toimintasuunnitelmat tällaisten tilanteitten varalle. Aikaa ei kulutettu yhtään päivittelyyn, lohduttamiseen kylläkin, ja ammattiapua lähdettiin hakemaan heti. Aivan samoin olivat opettajat toimineet aamuisella luistinkentällä, kun yhtä kalpeanoloista ja itsensä huonovointiseksi tuntenutta pientä tyttöä lähdettiin saattamaan terveydenhoitajan luo.

Päivä oli kuitenkin iloisia asioita täynnä: Pulkkamäen huipulla kasvoi puu, jonka oksat ulottuivat melkein maahan asti. Puun alle oli 4 – 5 ekaluokan tyttöä rakentanut oman leikkipaikkansa sen jälkeen, kun olivat ensin tarpeekseen laskeneet pulkillaan. ”Meillä on täällä oravaleikki ja minä olen orava, jolla on huomenna 5-vuotissyntymäpäivät!” Mielikuvituksettomat aikuiset joutuivat kysymään, mitä te leikitte, vaikka tuon pitäisi olla meillekin selvää: totta kai puun oksien suojassa leikitään oravaleikkejä!

Muutamia poikia kiinnosti pulkkamäen toisen reunan lähellä virtaava puro. Siinä lumien ensimmäiset sulamisvedet menivät aika vauhtia rinnettä alas. Pulkkailijoille purosta ei ollut vaaraa mutta lunta puroon heitteleviä poikia täytyi välillä seurata, etteivät liikaa innostu patoamisleikeissään. Jonkin ajan kuluttua pojat taas siirtyivät pulkkailuun, kun huomasivat, että kolmen pulkan junassa on vähän enemmän meininkiä kuin poika ja pulkka -laskutyylissä.

Jäistä ystävyyttä

Yksi puron varrella olleista pojista, sieltä nuoremmasta ja ehkä hiljaisemmastakin päästä, ei mennyt pulkkajunaan, vaan tuli minulle näyttämään puron luota löytämäänsä monimuotoista jääpuikkoa. Siinä oli sisällä ohuita varpuja ja vihreitä ruohonkorsia. Katselimme yhdessä, kuinka jääpalassa väri vaihtui, kun hän käänteli sitä kädessään. Lopuksi hän nosti jääpuikkonsa puun oksalle talteen, tai ehkä toistenkin nähtäväksi. Sitten hän lähti jonnekin, en kiinnittänyt huomiota, minne. 

Hetken päästä hän palasi ja hänellä oli taas uusi erikoinen jääpuikko kädessään. ”Ai sinä löysit vielä toisenkin! Sekin näyttää hienolta”, sanoin.

Hän antoi puikon käteeni ja sanoi: ”Se on sinulle.”