Minun ystäväni on kuin villasukka

”En tiennytkään, että meillä on kouluvaari!”. Minusta tuo kolmasluokkalaisen pojan ääni kuulosti luistinkopissa ilahtuneelta. Minut oli juuri esitelty kopilliselle luistelijoita, joilla monella oli vielä luistimien jalkaan laittaminen kesken. Olin kuin olinkin löytänyt koulun luistelukentälle, kun olin varta vasten eilen käynyt maastoa tiedustelemassa. Olimme viime viikolla Reinon kanssa kävelleet ihan oikeaan suuntaan mutta emme riittävän pitkälle. Koululta oli tänne matkaa kolmisensataa metriä. 

”Ei meillä ennen ole ollutkaan, hän on täällä tänään ensimmäistä päivää”, opettaja vastasi. Pääsin heti kouluvaarin töihin. Muutamilla olivat luistintennauhat vielä liian löysällä, joten päivän avustukset aloitettiin nauhoja kiristämällä ja uusien kypärien hihnojen sovituksella. Ja vähän ajan päästä sama toiseen suuntaan. Noin kolmen vartin reippaan luistelun jälkeen riitti auttamista luistimien ja kypärien riisumisessa. Monilla oli jaloissaan paksut villasukat, jotka pitivät varpaat lämpiminä muutaman pakkasasteen luistelusäässä. Lapsia oli yhteensä yli neljäkymmentä mutta onneksi suurin osa selvisi varusteittensa kanssa ihan itse. Kolmessa ryhmässä palasimme koululle, minä sain vastuulleni viimeisen ryhmän. Lasten lisäksi toin koululle yhden koppiin unohtuneen kypärän ja yhden pipon. Omistaja saa ne sitten koulun löytötavaroitten varastosta hakea.

Juuri kun tulin koulurakennuksen kulmalle viimeisen oppilaan kanssa, käveli vastaamme neuvottoman näköinen nuori äiti pienen tytön kanssa. Äiti kysyi minulta tietä neuvolan ovelle mutta kerroin, että en osaa valitettavasti neuvoa, kun olen itsekin täällä ihan uusi. ”Tuosta vähän matkaa tuonne kulman taakse, sieltä se löytyy,” sanoi siihen tuo pieni kolmasluokkalainen, joka oli siihen asti kulkenut ihan hiljaa vierelläni kentältä koululle. Äiti ja tytär lähtivät pojan neuvomaan suuntaan. Minä olin hiljaisen pojan avuliaisuudesta iloisesti yllättynyt.

Äidinkielen tunnin aluksi minut esiteltiin oppilaille ja he jokainen kertoivat minulle oman nimensä. Etunimivalikoima on minun kouluajoistani laajentunut. Meillä aikoinaan saattoi samalla luokalla olla monta Jussia, Pekkaa, Mattia sekä Leenaa, Liisaa ja Pirjoa. Minulle jäi se muistikuva, että näiden melkein kolmenkymmenen joukossa ei kahta samannimistä ollut. Nimivalikoima oli hieno mutta jätän nyt kuitenkin esimerkit kertomatta. Luonnonnimiä oli joukossa, samoin sekä uusia kansainvälisiä että perinteisiä kotimaisia nimiä. Äidinkielen viime tunnilla oppilaat olivat tutustuneet Me Rosvolat -kirjoihin. Ne tuntuivat suosituilta. Kotitehtävänä oli ollut uusien romaanihahmojen keksiminen sekä hahmoille sopivien varusteiden ideointi. Monenlaisia olikin keksitty formulakuskeista kirjailijoihin. Mielikuvitusrikkaalta joukolta vaikuttavat nämä kolmasluokkalaiseni.

Kun menimme syömään, yksi luokan tytöistä käveli ohitseni ja kysyi, muistanko jo hänen nimensä. No enpä tietenkään muistanut. Hän kertoi sen taas ja kun satuin tietämään, mitä nimi alun perin on tarkoittanut, kerroin nimen hienon merkityksen hänelle. ”Tiedän”, hymyili tyttö selvästi tyytyväisenä kauniiseen nimeensä ja siihen, että minäkin sen merkityksen tiesin.

Kolmannella tunnilla opiskeltiin englantia minulle uuden opettajan johdolla. Oma opettaja Verna oli toki mukana ja auttoi oppimista hienoilla piirroksillaan. Kissojen ja koirien kanssa opeteltiin erottamaan yksikkö ja monikko toisistaan. A cat ja two dogs opittiin helposti. Pientä liioittelun makua oli muutamien vastauksissa, kun opettaja kysyi, kenen kotona oli enemmän kuin yksi lemmikkieläin. Kuusi gerbiiliä oli kyllä vielä ihan mahdollisuuksien rajoissa mutta ”yhden tutun kaverin” perheessä olevat toistakymmentä koiraa alkoivat jo olla siinä ja siinä. Tai jospa hän tarkoittikin sitä koirahoitolaa siellä kymmenen kilometrin päässä…

Päivän viimeisellä tunnilla harrastettiin musiikkia, tarkemmin sanottuna yhteislaulua. Musiikinopettaja säesti kitarallaan, kun oma opettaja Elli hoiteli tekniikkaa, että laulujen sanat ja nuotit saatiin isolle ruudulle kaikkien nähtäväksi. Ohjelmistossa oli muun muassa Petri Virtasen säveltämä ja sanoittama kiva laulu ystävästäni, joka on kuin villasukka. Kouluvaarikummini Reino, joka vielä tänään oli mukanani, kertoi kaikille, että kun hänellä viime syksynä oli ollut syntymäpäivä, niin hänen koulunsa toisluokkalaiset olivat sen hänelle onnittelulauluna laulaneet. Saman tien se nyt päätettiin laulaa meille molemmille kouluvaareille yhteisesti, vaikka ei meillä tänään erityistä merkkipäivää ollutkaan.

Kun luokan eteen kutsuttuna kuuntelin laulun sanoja, niin ne tuntuivat kovin hyvin sopivan kouluvaarien ja pienten oppilaitten yhteiseen maailmaan:

”Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää.
Minun ystäväni on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään.

Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan, vien sinut katsomaan,
kuinka aurinko laskee puiden taakse ja saa taivaan punertamaan.

Minä olen vielä pikkuinen ja siksi tahtoisin
oppia tään maailman paljon paremmin.

Ja kun mä sitten joskus olen aikuinen,
niin toivon että oppimasta koskaan lakkaa en.

Minun ystäväni on kuin villasukka, joka talvella lämmittää.
Minun ystäväni on kuin niitynkukka, joka saa minut hymyilemään.”