Katukoriksen huumaa ja muita ilon hetkiä

”Hei Mauri, mä luin sun päiväkirjas!” Tämän yksi tyttö kertoi minulle iloisella äänellä heti ensimmäiseksi aamulla, kun hän huomasi minut koulun aulassa. Kun kyselin kommentteja, hän sanoi kertomusteni olevan todenmukaisia. Hän oli varmaankin kotona näitä juttujani lukenut, mikä tarkoittaa sitä, että vanhemmille lähetetty Wilma-viesti tekstien olemassaolosta oli mennyt perille ja ainakin yhdessä perheessä niihin oli tutustuttu. Hyvä niin.

Olet yksi meistä

Kouluvaarien yhdistyksen puheenjohtaja Jorma Kytömäki oli minulle aiemmin keväällä kertonut, että hänen mielestään paras tunnustus, minkä koulun aikuiset voivat kouluvaarille antaa, on tämä viesti: ”Olet yksi meistä”. Hän on sen kuullut pitkän vaariuransa aikana useammankin kerran ja joka kerta se häntä lämmittää. 

Täsmälleen näitä samoja sanoja käytti tänään rehtorimme Jarmo, kun hän kutsui minut henkilökunnan kevätlukukauden päättäjäiskahveille kuun lopussa. Otin kutsun tietenkin iloisena vastaan. Mielelläni kuulun Syvälahden koulun työyhteisöön, missä opettajat ja muut aikuiset tuntuvat tykkäävän työstään ja pelaavan hyvin yhteen keskenään. Hiukan ihmettelin kahvittelun alkamisaikaa, kello 13.05 eikä siis tasan yhdeltä. Ehkä senkin perusteet aikanaan selviävät.

Katukorista ”lumisateessa”

Päivän päätapahtuma kolmosnelosilla oli Turun koulujen alaluokkalaisille järjestetty katukoristapahtuma Kupittaan Citymarketin parkkipaikalla. Siellä oli oppilaita Turun suomenkielisistä ja ruotsinkielisistä kouluista mutta tapahtumalle oli annettu englanninkielinen nimi ”Pirkka Street Basket.” On kai se sitten hienompi niin. Kysymyksessä oli Suomen Koripalloliiton kiertue, joka kiertää ympäri Suomea Citymarkettien parkkipaikoilla.

Aika pieneen tilaan oli saatu sopimaan kymmenen pelialuetta, joissa kolmihenkisin joukkuein pelattiin yhteen koriin kymmenen minuutin pelejä. Vauhtia ja jännittäviä tilanteita riitti monen tunnin ajaksi. Oman lisänsä toi valtavan määrän valkoisia haituviaan juuri tänään ilmoille päästävät lehtipuut. Pelikenttä näytti välillä olevan kuin lumisateen peitossa ja haituvat lentelivät myös silmiin ja kurkkuihin. Mikä puu nyt oli noin innostunut? Turun Sanomien jutun (22.5.) ja pienen googlaamisen perusteella kysymyksessä on puistoissa kasvava poppeli, joka on tavallisen metsissä kasvavan haapapuun kaupunkilaisserkku. Voi puistoissa toki haapakin kasvaa ja haituviaan lennättää.

”Lumisade” ei pelien tunnelmaa latistanut, helteinen ilma kuitenkin vähitellen alkoi väsyttää. Niin ja tietenkin itse pelaaminen, monet pelasivat iltapäiväyhteen mennessä monta peliä, tosin taukoja välillä pitäen. Järjestäjiltä loppuivat pelaajille varatut juomapullot kesken (vaikka sponsori Citymarketin ovelle oli matkaa vain 20 metriä). Onneksi meillä oli koulusta mukaan saadut eväät ja monilla toki kotoakin asti tuotuja juomia ja välipaloja repuissaan.

Kuinka peleissä kävi? Kuka voitti? Sitä ei tiedä kukaan, sillä pisteitä ei laskettu. Tärkeintä oli pelata koripalloa muitten joukkueitten kanssa ja viettää järjestäjien iskulauseen mukaan ” vuoden hauskin koulupäivä”. Syvälahtelaisten kunniaksi voin kyllä puolueettomasti sanoa, että silmämääräisesti arvioiden voitimme otteluistamme useimmat, ellei nyt ihan kaikkia. Joukkueissamme kaikki pelasivat innokkaasti ja muutamat ihailtavan taidokkaastikin. Upeita heittoja läheltä ja kaukaa ja hienoja torjuntoja. Hyvä meidän tytöt ja pojat!

Olimme liikkeellä Fölin vuorobusseilla. Menomatka vei meidät ensin Eerikinkadulle Kuoppatorin kulmalle, missä vaihdoimme toiseen bussiin. Paluumatka tehtiin kävellen (koululle asti, jotkut jo epäilivät!) Kaskenkatua alas Aurajoen rantaan, mistä pääsimme bussia vaihtamatta koululle asti. Oikein hyvin kaikki jaksoivat vielä tuon iltapäiväkävelyn kovien pelien jälkeen.

Mennessä yksi tyttö kiinnitti huolestuneena huomiota pukeutumiseeni: ”Eikö sinulla ole lämmin, kun sinulla on noin tummat housut?” hän kysyi siniharmaita kesähousujani tarkoittaen. Ei minulla vielä siinä vaiheessa ollut, mutta myöhemmin kun olin ollut auringonpaisteisella asvalttikentällä muutaman tunnin, lyhensin housuni shortseiksi ja laitoin irralliset lahkeet reppuuni. Takaisintulomatkalla sama tyttö oli todella hämmästynyt: ”Milloin sinä olet vaihtanut shortsit jalkaasi?” Hänelle taisivat vetoketjulliset katkolahjehousut olla ennestään ihan tuntematon vaatekappale. Menomatkalla minulle esitetty kysymys oli sävystä päätellen ollut ihan aitoa huolestumista siitä, että olen mahdollisesti ihan väärin pukeutunut alkavaan hellepäivään. Mukavalta tuntuu ajatus, että oppilaat pitävät minusta huolta samalla kun minäkin yritän pitää huolta heistä, jotta esimerkiksi ehditään vihreän aikana suojatien yli tai ettei kukaan jää takaa tulevien pyöräilijöitten alle.

Toivottavasti emme syksyllä tapaa

Näin sanoin koulunkäynninohjaaja Aapelille tänään katukorispelejä seuratessamme. Sitä hänkin toivoi.

Aapeli on selvästi oppilaitten ihailema ja arvostama nuorimies kolmosnelosten yhteisössä. ”Hei Aapeli, tiäksmitä?” ”Aapeli hei, mä olen…” ja ”Aapeli, kato, mitä mulla on!” Monilla oppilailla tuntuu olevan valtavan paljon asioita Aapelille kerrottavaksi. Myös opettajat ja kouluvaari tykkäävät työskennellä hänen kanssaan. Hän on jo ollut muutaman vuoden tässä tehtävässä. Nyt hän on päättänyt pyrkiä opiskelemaan Raumalle ja on jo selviytynyt pääsykokeitten toiselle kierrokselle. Jos hän toisesta vaiheesta selviää ja tulee valituksi, niin emme häntä ensi syksynä täällä näe. Sen takia tämä toivotus. Jos opiskeluovet eivät vielä aukene, niin tapaamme syksyllä ja saamme nauttia hänen työkaveruudestaan, mihin olennaisena osana liittyy hyväntahtoinen, myös omaan itseenkin kohdistuva huumori. On sekin hyvä vaihtoehto.