Metsässä, pihalla ja luokassa

 

Sieni metsässä vai sienimetsässä?

Kun olimme sienimetsässä,
oli tämä sieni metsässä.

Aamulla harjoittelimme yhdyssanojen oikeinkirjoittamista. Mistä sen tietää, kirjoitetaanko jotkut sanayhdistelmät yhteen vai erikseen ja jos yhteen, niin väliviivalla vai ilman väliä? Ja mitä väliä sillä on? Kuka leipoi munkit tässä: Mummo leipoi pullat ja possu munkit?  Yhdyssanojen kirjoitusohjeita voisivat jotkut sosiaalisen median aikuiset kirjoittajatkin joskus kerrata.  Kirjoitusvirheisiin liittyviä kommentteja en ole viitsinyt koskaan lähettää esimerkiksi Facebookiin, sillä odotettavissa ei varmaankaan olisi kiittävää palautetta.

Kun olimme oppineet yhdys sanojen oikein kirjoituksen, lähdimme lähi-metsään sieni retkelle. Heti koulun välituntipihan takaa alkoi polku, jota pitkin hävisimme metsän peittoon. Tavoitteenamme oli löytää mahdollisimman monenlaisia sieniä. Hyvillä sienipaikoilla oli melkein tungosta, kun Syvälahden päiväkodin lapsetkin olivat lähteneet samalle asialle. Taas huomasin, että metsässä liikkuminen oli meidän oppilaillemme mieluista puuhaa. Kovin vauhdikkaasti tuotiin sieniä laakealle kalliolle, missä niitä sitten yhdessä tunnistettiin ja tutkittiin. Koululle palatessamme oli yhdellä tytöllä pienissä käsissään muutamia kantarelleja, jotka hän halusi viedä kotiin äitiään ilahduttamaan. ”Kyllä äiti on minusta nyt ylpeä”, hän sanoi minulle eikä varmasti väärässä ollutkaan.

Matti oli retkellä koko ajan muitten mukana ja sen jälkeen
ihan turvallisesti ja valvottuna koulun pihalla.

Missä Matti on?

Mutta vielä oli päivästä kolmasluokkalaisilla yksi tunti jäljellä: matematiikkaa. Heti kun oli aloitettu, Mirja-opettaja huomasi, että yksi poika puuttuu. ”Missä Matti on?”  (keksitty nimi, luokissamme ei ole yhtään Mattia). ”Se jäi tuonne mäelle”, tiesi joku. Sienimetsäänkö? No ei varmasti jäänyt, sillä kaikki lapset laskettiin ennen paluumatkan alkua. Opettaja lähetti minut ulos katsomaan, mistä päin pihaa Matti löytyisi. 

Pihalla oli heti välitunnin jälkeen alkanut ykköskakkosten iltapäiväkerho, kavereitten kesken ”ippe”. Joku palloleikki oli menossa. Kerroin ipen vetäjälle, minkä nimistä poikaa haen ja miksi. Leikkijätkin kuulivat kysymykseni ja sanoivat kuorossa yhdelle heistä: ”Matti, sun kuuluu olla matikantunnilla eikä täällä!” Myrtynein mielin poika lähti mukaani sisälle ja kysyi minulta: ”Enkö minä edes nyt yhden kerran saisi jäädä tuonne ippeen?” Kovetin luontoni enkä antanut periksi. Luokassa sitten huomattiin, että Matin reppu matikankirjoineen oli jäänyt ulos välituntipihan takaiseen mäkeen. Reppu vielä haettiin yhdessä ja matikantunti alkoi Matiltakin sujua.

Ampiainen pisti!

Viime torstaina ensimmäisen välitunnin aikana tuli yksi välituntivalvojista sisälle sanomaan, että meidän korttelimme Heikki-poikaa (ei tämäkään ole oikea nimi, tietenkään!) oli ampiainen pihalla pistänyt korvaan ja että siitä tuli vertakin. Terveydenhoitajaa ei tänään ollut koulussa, joten tilanne hoidettiin omin voimin. Heli-ope kävi hakemassa pojan sisälle ja samalla matkalla hankki jostakin jo kylmäpussinkin turvotusta alentamaan. Itkuinen poika istuskeli tuolilla ja menin häntä lohduttelemaan. Tiesin kokemuksesta, että ampiaisen pisto sattuu järjettömän kovin.

Samalla Heli soitti jo pojan vanhemmille ja isä vastasikin nopeasti. Isälle kerrottiin, mitä oli tapahtunut. Pistoskohta oli onneksi korvalehdessä eikä syvällä korvakäytävässä. Heikki sanoi, että häntä on joskus aiemminkin ampiainen pistänyt eikä silloin tullut mitään allergisia reaktiota. Isä lupasi heti tulla autolla hakemaan Heikin kotiin. Lähdin saattamaan poikaa parkkipaikalle. Ensin otimme repun kypärineen naulakosta ja sitten vielä polkupyörän pihalta. Heikki alkoi jo reipastuakin ja kertoi minulle mukavia asioita heidän perheestään. Talutin pyörää ja kannoin reppua ja Heikki käveli vierelläni. Tulimme parkkipaikalle juuri samaan aikaan isän kanssa. Isä pakkasi pojan, repun ja polkupyörän autoon ja he lähtivät kohti kotia pistosta hoitamaan. Rauhallinen isäkin oli luottavainen siihen, että poika on varmaan taas jo huomenna koulussa ihan primakunnossa.

Tykkään siitä, että opettajilla on selvä toimintamalli tällaisia äkillisiä tilanteita varten. Vanhemmat voivat olla varmoja siitä, että kun jotakin sattuu, asiat hoituvat parhaalla mahdollisella tavalla.

Lukemisen harjoittelu kannattaa aina

Suomen kielen ja kirjallisuuden lukutunnilla sain mieluisan tehtävän: Minulle annettiin kolmen pojan ryhmä ja tehtäväni oli kuunnella, kun heistä kukin vuorollaan luki minulle ääneen. Pojat oli valikoitu sillä perusteella, että opettajat arvioivat juuri heidän eniten hyötyvän ääneenlukuharjoittelusta. Menimme vähän kauempana olevaan pieneen luokkaan, missä saimme olla ihan rauhassa. Jokaisella pojalla oli mukanaan kirjastosta lainattu, itse valittu kirja. Mukaan olivat päässeet Mauri Kunnaksen Suomen historia, Neropatin päiväkirja ja Homer Simpsonin sarjakuvaseikkailut.

Tunti alkoi takkuisesti: Ensimmäinen poika ilmoitti heti: ”Emmä haluu lukee ääneen. Emmä tykkää siitä.” Pääsimme kuitenkin alkuun, kun luin hänelle aika pitkän sivun kokonaan ja hänelle jäi vain pieni pätkä seuraavalta sivulta.

Toisia poikia ei noin tarvinnut houkutella ja tunti lähti kuin lähtikin ihan yhteistyöhenkisesti käyntiin. Kaikki pojat lukivat vuorotellen kirjoistaan pikkuisia pätkiä. Lukeminen alkoi tuntua mieluisammalta ja pojat pitivät hyvää huolta siitä, että lukuvuorot vaihtuivat oikeassa järjestyksessä. Kirjoissa oli vaikeitakin sanoja mutta niistäkin selvittiin: postitalonpoika, eläinlääkäriasema, pienoismalliliima. Korjailin muutamia väärin luettuja tai väliin jääneitä kohtia. Kehotin poikia kuuntelemaan toistensa lukemista. Kyllä he kuuntelivatkin, vaikka kuunteluvuorossa olleet välillä haahuilivatkin ympäri luokkahuonetta. Liikkuivat äänettömästi ja olivat tuolillaan, kun oma vuoro tuli. Ehkä pieni välikävely auttoi keskittymään omaan lukemiseen.

Loppujen lopuksi pojat viihtyivät ääneenlukutunnilla oikein hyvin ja kaikki ehtivät lukea yllättävän montakin tekstinpätkää kirjoistaan. Lupasin pojille, että ensi torstaina kokoonnumme samalla porukalla ja jatkamme siitä, mihin nyt jäätiin. Vastaukseksi sain hyväksyvää hyminää, niin sen ainakin tulkitsin.

Kerroin opettajille, kuinka hienosti tuntimme oli sujunut. Ulla-ope lähetti heti jokaisen pojan kotiin positiivisen Wilma-merkinnän: ”Motivoitunutta ääneen lukemista kouluvaarin kanssa.”

Pojat olivat merkintänsä kyllä ansainneet.

Kuvituskuvia aikaisemmilta lukutunneilta. Kuvien lapset eivät mitenkään liity tämän päivän kertomukseeni ääneen lukemisen harjoittelusta.

 

Tietotekniikkaa ja grillimakkaraa

  

iPadien jakaminen oppilaille kävi nopeasti,
käyttöönotto kesti pikkuisen kauemmin.

Nyt jaettiin padit!

Muistan, että kouluvuoden aloituspäivän, elokuun kymmenennen päivän aamusta oli kulunut vain 30 minuuttia, kun kuulin ensimmäisen kerran kysyttävän neljännen luokan opettajilta: Milloin saadaan padit? Alkusyksyn odotetuin koulupäivä oli vihdoin tänään, ensimmäisenä syyskuuta: Jokainen neljäsluokkalainen sai henkilökohtaiseen käyttöönsä kolmen vuoden ajaksi oman iPadinsa. Kolmasluokkalaisina he olivat käyttäneet vain yhteiskäyttöön tarkoitettuja ja koulussa säilytettäviä laitteita.

Malttamaton yleishälinä täytti luokkahuoneen, kun padeja alettiin lapsille jakaa. Yli kolmekymmentä oppilasta yritti edetä samanaikaisesti käyttöönoton vaiheesta toiseen ja seurata isolta näytöltä opettajan ohjeita. Ja vaiheitahan riitti. Ei ollut ihan yksinkertaista saada tehdasasetuksiin palautetut iPadit toimivaksi osaksi Turun kaupungin opetustoimen tietojärjestelmää. Mutta kyllähän se onnistui, muutamin poikkeuksin. Harmittavin poikkeus oli varmasti se, että yhden pojan padissa ei virtaa ollut kuin prosentin verran eikä sitä saatu käynnistymään ennen kuin tämä yhteinen käyttöönottovaihe oli jo ohi. Kahdella tytöllä oli laitteissaan muita ongelmia ja yhteinen käyttöönotto meni heiltäkin ohi. No mitäs opettajat heidän kanssaan sitten tekivät?  Antoivat ohjeen, joka sai tuskanhien nousemaan otsalleni: ”Menkääpä Maurin kanssa tuohon toiseen luokkaan ja koettakaa siellä saada laitteet toimimaan!”

Tässä hommassa asiantuntemukseni siis rajoittui siihen, että olin juuri vierestä seurannut ja vähän osallistunutkin käyttöönottoasennukseen järjestelmässä, minkä rakenteesta en tiennyt mitään. Mutta niin vain kävi, että rauhallisesti kahden fiksun tytön kanssa näytön ohjeita seuraten saimme kummankin iPadin toimimaan juuri niin kuin pitikin käyttäjätunnuksineen ja uusine salasanoineen. Se kolmas, tyhjäakkuinen padikin oli tässä vaiheessa jo saanut sen verran virtaa sisäänsä, että sekin saatiin käyttökuntoon. Kaikki kolme lasta pääsivät taas samaan vaiheeseen toisten kanssa, lataamaan tarvittavia sovelluksia.

 

Allekirjoitus tähän, kiitos!

Käyttöönottoon liittyi myös byrokratiaa: Jokaiselle jaettiin lomake, mihin tuli kirjoittaa iPadin sarjanumero, oma nimi ja allekirjoitus, jolla luvattiin käyttää iPadia huolellisesti ja ohjeitten mukaan. Siinäpä lapsille uusi ja outo asia: Mikä on allekirjoitus? Nimensä jokainen tietysti osasi tekstauskirjaimin kirjoittaa sille varattuun paikkaan mutta mitä tarkoittaa allekirjoitus? Kaunokirjoitusta osaamattomille lapsille annettiin ohjeeksi vain, että se on sellainen vapaamuotoisempi nimikirjoitus. Niitä sitten tehtiin.

Toinenkin aikuisille yleensä tuttu asia oli lapsille vieras: kaverin sukunimi. Varsinkin sellaiset lapset, jotka eivät koulun ulkopuolella ole keskenään tekemisissä, tuntevat toisensa vain etunimiltä. Tällaisen päätelmän tein, kun huomasin yhden tytön kysyvän vieressään istuvalta tutulta tytöltä tämän sukunimeä.

Oppilaitten joukossa on myös taitavia tietokoneen käyttäjiä. Mirja-ope näytti ruudulta, miten näytön taustakuvan voi vaihtaa mieleisekseen ja ihan sujuvasti näyttikin. ”Sen voi tehdä myös lyhyemmin”, sanoi yksi poika siihen. Saatuansa luvan hän peilasi paikaltaan oman iPadinsa näytön luokan isolle ruudulle kaikkien nähtäväksi ja esitteli osaamansa oikotien samaan lopputulokseen kuin opettaja edellä. Hyviä tapoja kumpikin.

 

Hyvää ruokahalua!

Välillä vakavampikin huomio: Ruokapöydässä istuin kahden tytön ja yhden pojan pöydässä. Huomasin, että pojalla oli lautasellaan ruokaa minimaalisen vähän, vain sen verran, että lautanen hiukan likastui.  Kyselin, että miksi niin vähän ja eikö sinulle tule nälkä iltapäivällä. Aikuisen logiikalla en ymmärtänyt hänen perustelujaan enkä osannut jatkaa keskustelua tästä aiheesta. Muuten tuo vähäruokainen poika pöydässäni vaikutti ihan kunnon pojalta. Hän kertoili minulle perheen harrastuksistakin.

Päätin ottaa ruokailuasian jossain sopivassa välissä opettajien kanssa puheeksi. Mitä tällaisen lapsen kanssa voi tehdä? Myöhemmin päivällä Ulla-ope sanoi, että Wilmassa ja vanhempainkokouksissa voidaan yleisellä tasolla kiinnittää vanhempien huomiota asiaan. Paljonkaan keinoja ei juuri ole. Muistin Raili-vaimoni kertoneen, kuinka hän 1950-luvulla oli joutunut jäämään ruokavälitunnilla sisälle lautasensa kanssa, koska ei ollut saanut normaaliajassa syödyksi koko annosta opettajan lautaselle kauhomaa tahmaista kaurapuuroa. Onneksi syömään pakottamista ei enää käytetä rangaistuksena. Tämän päivän ruoassa ei minun mielestäni ollut mitään vikaa.

 

Kenen joukoissa seisot?

Tarppi eli laavukangas oli kesäretkellämme koekäytössä.
Mainio hankinta koulumme vanhempainyhdistykseltä. Kiitos!

Viime viikolla teimme kaikkien kolmosnelosten kanssa yhteisen päiväretken noin puolen kilometrin päässä olevalle korkealle kalliolle. Ohjelmassa oli yhteistä tekemistä, tutustumista ja ryhmäytymistä. Ja tietenkin makkaran grillausta. Siellä koin mieleenpainuvan hetken, enkä nyt tarkoita sitä, kun ainoana porukasta kompuroin menomatkalla liukkailla männynjuurilla. 

Grillimakkarat olivat jo hetken aikaa olleet syömäkunnossa ja useimmat lapsista olivat jo saaneet ja syöneet ensimmäisensä. Silloin joku opettajista kysyi: ”Oletko Mauri jo saanut makkaran?” ”En ole vielä, kun odottelen tässä aikuisten vuoron alkamista.”

Silloin reipas tytön ääni ilmoitti nuotion ympäriltä: ”Mauri lasketaan lapsiin!”

Melkein liikutuin, kun nousin makkaraani hakemaan.

 

 

 

Koulua käydään jo!

Kohta on jo kaksi kouluviikkoa syyslukukaudesta takana. Kolmosnelosten korttelissa on tänä vuonna hiukan vähemmän oppilaita kuin viime lukuvuonna, ei enää yli kahdeksaakymmentä vaan reilut kuusikymmentä oppilasta. Opettajien kuorma ei ole vähentynyt, sillä neljän sijasta meillä on nyt vain kolme luokanopettajaa. Heidän lisäkseen on sitten aineopettajia ja eritysopettajia. Hyvin on työ kuitenkin lähtenyt käyntiin, sillä yhden opettajan kommentin mukaan muita merkittäviä ongelmia ei ole ollut kuin elokuiseen hellejaksoon täysin alimitoitettu koulurakennuksen ilmanvaihto. Koronarajoituksia ei ole. Havahduin siihen, että meidän uudet kolmasluokkalaisemme ovat aikaisemmat kaksi kouluvuottaan viettäneet koronarajoitusten alla. Heillä on siis vasta nyt alkamassa elämänsä ensimmäinen normaali kouluvuosi.

Kouluvaarina olen koulussa useimmiten torstaisin. Se oli opettajien toivomus ja sopi minulle oikein hyvin. Viime torstaina esittäydyin korttelimme väelle, josta siis puolet oli kokonaan uusia tuttavuuksia ja toinenkin puoli, nykyiset nelosluokkalaiset aika vieraita, koska vaaripäiväni viime vuonna olivat olleet melko satunnaisia. Kerroin asuvani Uittamolla ja aika moni joukosta kertoi omien isovanhempiensakin asuvan siellä. Taitaa olla tulossa ikäihmisten asuinseuduksi tuo Uittamo, vaikka mekin olemme asuneet siellä vasta 40 vuotta.

Harrastuksistani mainitsin ainakin matkailun. Yksi poika kysyi, monessako maassa olen käynyt. Vastasin, että ehkä noin 18–20 maassa. Se ei hänen mielestään ollut paljon mitään: ”Sinä olet noin vanha ja käynyt noin vähän. Vaikka olen näin pieni, olen käynyt jo 16 maassa.” Mihin vielä poika ehtiikään…

Esittelyssäni kerroin yhden tavoitteeni tälle lukuvuodelle olevan, että oppisin heidät kaikki tuntemaan etunimeltä. Sain siihen hiukan jo harjoitusta, kun kirjoitin työpöytäkarttaan (eli istumajärjestykseen) siitä vielä puuttuneet nimet. Taas huomasin, että nimivalikoima on todella laaja. On siinä minulla opettelemista!

Tiesitkö, että marsu elää keskimäärin neljävuotiaaksi? En minäkään, ennen kuin yksi tyttö sen minulle ruokapöydässä kertoi. Hänellä oli ollut lemmikkinä jo monta marsua. Vieressä istunut poikakin muisti, kuinka heidän ollessaan alemmalla luokalla tyttö oli koulussa kovasti itkenyt ja surrut silloin kuollutta marsuaan. Nykyinen lemmikki oli vahvasti nyt elossa.

Tästä alkavat nelosten puukäsityöt:
Lauta poikki oikeasta kohdasta.

Neljäsluokkalaiset eivät taida tuntea käsitettä ”puujalkavitsit”. Ainakaan yhtään sellaista ei lentänyt ilmoille, kun he aloittivat tämän syksyn puukäsityöt. Tavoitteena on saada aikaan kestävät ja toimivat puujalat. Mittaus- ja sahaushommilla aloitettiin ja laitan kyllä tänne kuvan, kun ensimmäisillä puujaloilla sitten aikanaan kävellään!

Tule kouluvaariksi!

Syvälahden ensimmäisen ja toisen luokan oppilailta puuttuu kouluvaari. Siellä viime vuonna vaarin hommia oli tehnyt mukava aviopari, joka oli Mannerheimin Lastensuojeluliiton lukumummo- ja -vaaritoiminnasta laajentanut omaa kenttäänsä kaikenlaisiin ”tavallisiin” kouluvaariaskareisiin. Tänä syksynä heistä ei ole kuulunut mitään. Tuon korttelin Elli-ope kyseli minulta, tuntisinko jonkun sopivan. Suoralta kädeltä ei tullut ketään mieleeni. Niinpä sovimme, että julistamme kouluvaarin paikan avoimeksi tässä blogissani:

Pidätkö lapsista? Haluatko tehdä
antoisaa vapaaehtoistyötä heidän hyväkseen? Haluatko olla avuksi ja iloksi sekä lapsille että heidän opettajilleen? Tule kouluvaariksi Hirvensaloon Syvälahden koulun eka- ja tokaluokkalaisille!

Kouluvaarien tavoitteena on edistää lasten kehittymistä oman kouluyhteisönsä aktiivisina, myönteisinä ja muut huomioon ottavina jäseninä, tuottaa lapsille koulutyössä onnistumisen kokemuksia ja toimia kaikille lapsille yhteisenä ja luotettavana isovanhempien sukupolven edustajana.

Työn painopiste on nykypäivässä, siis onnistumiskokemusten tuottamisessa ja yhteisöön kuulumistaitojen kehittämisessä. Tavallisimmin kouluvaari on koulussaan yhtenä päivänä viikossa 4–6 tuntia kerrallaan. Vakiopäivä sovitaan opettajien toivomukset ja vaarin muut menot yhteen sovittaen. Työ tehdään ”ruokapalkalla” ja lounas syödään oppilaitten kanssa ruokatunnilla. (Se on mainio hetki tutustua oppilaisiin paremmin!)

Kouluvaarihakijalta edellytetään yhtä suosittelijaa (vanhempi kouluvaari tms.) sekä puhdasta rikosrekisteriä samalla tavalla kuin kaikilta lasten kanssa työskentelemään ryhtyviltä henkilöiltä, vaitiolositoumusta ja kohtuullista terveyttä. Kouluvaarit ry hankkii rikosrekisteriotteen hakijan suostumuksella. Toistaiseksi kaikki yhdistykseemme kuuluvat kouluvaarit ovat eläkkeellä olevia miehiä. Toimintaan perehdytetään ja usein aluksi on mukana kokeneempi kouluvaari.

Jos tämä iloa omaankin elämääsi tuottava toiminta lasten parissa kiinnostaa, lähetä yhteystietosi osoitteeseeni mauri.kivela@pp.inet.fi  niin saamme prosessin liikkeelle. Jos toiminta kiinnostaa, mutta haluaisit vaariksi johonkin toiseen kouluun, ota siinäkin tapauksessa yhteyttä!

 

 

Mielikuvitus lensi luokassa ja metsässä!

Ryhmätyönä syntyi hauskoja animaatioita.

Animaatiot elävät!

Minun lapsuudessani käytiin elokuvateattereissa katsomassa piirrettyjä elokuvia. Niissä aikuisten tekijöitten suurissa studioissaan luomat hahmot seikkailivat jännittävissä kertomuksissa. Oli Mikki Hiirtä, Aku Ankkaa, Isoa Pahaa Sutta, Sylvester-kissaa, Tipi-lintua ja vaikka mitä.

Ajat ovat muuttuneet: Nyt lapset tekevät animaatioseikkailuja ihan itse! Kolmoset jatkoivat jo aiemmin aloittamiaan projekteja itse luomine hahmoineen ja juonenkäänteineen. Parin, kolmen hengen ryhmissä tehtävät videopätkät taisivat olla yksi tämän lukuvuoden mieluisimmista koulutehtävistä. Luokassa oli reipas tekemisen meininki ja melkein valmistakin alkoi jo tulla. Uskomattoman taitavia iPadin ja iMove-sovelluksen käyttäjiä nämä tämän päivän waltdisneyt ovat. He ovat siis kolmasluokkalaisia ja täyttävät tänä kalenterivuonna vasta kymmenen vuotta!

 

Pieniä ilonaiheita tänään

Yhden pojan kanssa opettelimme kasvojen osien nimiä englanniksi, silmät, korvat, otsa ja mitä näitä nyt onkaan. Muistin, että pari viikkoa sitten olin valvonut hänen matikankoettaan, minkä hän koepäiväksi sattuneen poissaolon takia joutui tekemään erikseen. Nyt kesken enkun harjoitusten kysyin matikan kokeesta saatua numeroa. ”Kahdeksan plus”, poika vastasi. Ymmärsin, että se oli mennyt paljon paremmin kuin aikaisemmat kokeet. Silmät loistivat tyytyväisyyttä tulokseen.

Ruokalan jonossa satuin yhden tytön perään, joka muutama vuosi sitten oli ollut kolmosnelosten luokalla kouluvaariurani alkuaikoina. Muistin hämärästi, että joitakin vastuksia hänen koulunkäynnissään oli silloin ollut. ”Nyt sujuu hyvin”, tyttö vastasi kysymykseeni sen näköisenä, että muinainen tilanne oli oikeasti korjaantunut. Hän kertoi myös harrastuksistaan ja kirjoista, joita hän oli viime aikoina lukenut. Mieltäni lämmittivät tytön puheet.

Alakoulun opettajat olivat monien vaiheitten jälkeen saaneet ensi lukuvuoden lukujärjestyksen valmiiksi. Olin ilmoittanut heille, että mielelläni jatkaisin tulevien kolmosnelosten vaarina kahden nykyisen ja yhden uuden opettajan kanssa. Heille se sopi ja päivänkin he olivat jo ajatelleet valmiiksi, torstaisin niin kuin tänäkin vuonna. Mainio juttu!

Kauan on kestänyt, ennen kuin minusta ja oppilaista on tullut niin hyviä tuttuja, että minulle kerrotaan kotiasioista. ”Meille tulee kissa”, kertoi minulle ilouutisen yksi neljäsluokkalainen. ”Meidän isällä on ihan samanlainen höylä kuin tämäkin”, näytettiin minulle käsityötunnilla. Nyt kun koronan jälkeen olen taas voinut käydä koulussa säännöllisesti viikoittain, olemme vähitellen tulleet paremmiksi tutuiksi keskenämme. Olen vähän kuin päässyt porukkaan sisälle, kun minultakin on tultu kysymään neuvoja tai kun olen yhden tai kahden oppilaan kanssa kerrallaan hionut heidän englannin tai matikan taitojaan ja välillä jutellut heidän kanssaan vähän läksyjen ohitsekin.

 

Ronaldo vai Messi?

Monenlaista kouluvaarilta kysytään: Kaksi poikaa tuli välitunnilta suoraan minun luokseni ja sen enempää johdattelematta aiheeseen kysyivät: Ronaldo vai Messi? Vastasin miettimättä, että Ronaldo. Se olikin oikea vastaus kummankin pojan mielestä. Christiano Ronaldo siis ON maailman paras jalkapalloilija!

Lasten on vaikea hahmottaa vanhempien ihmisten ikää: Musiikkitunnilla koottiin tietoja klassisen musiikin suurista säveltäjistä. Yhdellä ryhmällä aiheena oli Pjotr Tshaikovski (1840–1893). ”Elitkö sinä silloin, kun Tshaikovski eli?” kysyivät pojat. Kerroin, että en sentään ihan niin vanha ole, vaikka jo eläkkeellä olenkin.

 

Metsään meni, ainakin kakkoskolmosten tutustumisretki!

Nyt torstaina sattui olemaan päivä, jolloin ensi syksyn kolmasluokkalaiset kävivät tutustumassa meidän kortteliimme, siis heidän tulevaan kortteliinsa. Nykyiset kakkosluokkalaiset hiukan jännittivät tulevaa ympäristöään mutta heidän oppaansa, nykyiset kolmasluokkalaiset olivat tavallistakin touhukkaampia meidän tilojamme esitellessään.

Tiloihin tutustumisen jälkeen lähdettiin porukalla ulos tutustumaan toisiimme. Pitkässä jonossa joka toisena kakkoset ja joka toisena kolmoset kuljimme jyrkkää rinnettä ylös golfkentän takaiseen mäntymetsään. Siellä toimi varsin hyvin opettajien yksinkertainen ohje: ”Leikkikää pienissä ryhmissä yhdessä mitä haluatte ja keksittekään, kunhan ryhmissänne on oppilaita kummaltakin luokalta.” Ryhmät syntyivät nopeasti. Olin iloisesti yllättynyt, kun vanhaa tuttua kirkonrotta-leikkiäkin leikittiin isolla joukolla melkein koko sen tunnin ajan, minkä metsässä vietimme. Lämpimässä kesämetsässä touhuten aika kului todella nopeasti!

Kakkoset ja kolmoset metsään menossa.

Veljekset Hiidenkivellä? Ei, vaan pojat yhdessä leikkimässä.

Itse erehdyin menemään ostoksille neljän tytön (kaksi kakkosta, kaksi kolmosta) perustamaan kebab-ravintolaan. Ahneuksissani söin sammaleesta ja muusta karikkeesta valmistetun annoksen ennen kuin ymmärsin kysyä sen hintaa. ”Yhdeksän miljoonaa euroa. Jos et maksa, joudut vankilaan ja tiskaamaan!” Kukkarossani ei sattunut juuri nyt olemaan ihan tarpeeksi euroja ja yritin hätäpäissäni kerätä puuttuvaa summaa tarjoamalla ravintolanpitäjille viimevuotisia lehtiä ja ruohoja. Ei kelvannut, vaan jouduin seisomaan hiljaa paikallani kahden männyn välissä. Rangaistuksen pituudeksi ilmoitettiin kolme vuotta ja rangaistusajan evääksi sain maahan pudonneen männynoksan. Minulle luvattiin vapaus, jos saisin houkuteltua paikalle lisää ostajia. ”Hae Mirja!” Sain Mirjan, yhden opettajistamme, houkuteltua paikalle. Mirja onnistui ostoksissaan paremmin kuin minä. Hän ei joutunut vangiksi tilalleni vaan minut vangittiin uudestaan. Tämä hassutteluleikki oli tytöistäkin varmaan ihan hauskaa, koska he halusivat vielä sitä jatkaa koulun pihallakin. Siinä vaiheessa olin jo ihan puhki ja minun oli pakko mennä kouluun sisälle hörppäämään ihan oikeaa vettä.

Muuten metsäretki kyllä onnistui aivan mainiosti ja varmasti tulevat kolmas- ja neljäsluokkalaiset tuntevat nyt toisensa paljon paremmin kuin ennen retkeä.

 

Näitten kevätlukukauden viimeisten merkintöjen myötä toivotan kaikille oikein hyvää kesää.

Syksyllä jatketaan!

Kouluvaari Mauri

 

 

 

 

 

 

Kevätretki sillan alle

 

”Heippa Mauri! Kolmoset lähtevät torstaina linturetkelle ruoan jälkeen, ihan vaan kävellen tuohon sillan pieleen. Lapsille ohjeistus on, että mukaan saa ottaa lintukirjan, kiikarit, istuinalustan, vesipullon ja herkkuja evääksi. Tervetuloa mukaan siis!”

Tällaisen vastustamattoman kutsun sain alkuviikosta Ulla-opettajalta. Totta kai lähdin mukaan! Repussani olivat kaikki nuo kutsussa mainitut varusteet, kun torstaiaamuna kouluun menin. Aamun pari tuntia ja ruokailu sujuivat tavalliseen tapaan ja sitten lähdettiin. Tai ei ihan heti lähdetty, vaan ensin luokassa tarkistettiin, onko kaikilla riittävästi varusteita. Eipä ollut, mutta onneksi koulusta löytyi lisää: Istuinalustoja otettiin mukaan ja mikä itseni yllätti, niin kiikareita lainattavaksi löytyi koulusta toistakymmentä kappaletta. Niitä riitti kaikille halukkaille, sillä monella oli kotoa tuodut kiikarit mukanaan. Kiikareitten sijasta yhdellä tytöllä oli mukanaan luuppi, jolla pystyi tarkastelemaan kasvien lehtiä ja muita luonnon pienimpiä ihmeitä. Hyvä idea! Eväitä taisi olla kaikilla, se oli tärkeää.

Oppilaat olivat saaneet kutsua kotiväkeään mukaan retkellemme ja pihalla meitä odottivatkin yhden tytön äiti sekä pari miestä, vaareja tai isiä, en ottanut siitä selvää, mutta mukavia ihmisiä tuntuivat olevan.

Parijonossa lähdimme kaikki yli kolmekymmentä syvälahtelaista kulkemaan kohti tavoitettamme, Hirvensalon sillan saaren puoleista päätä. Sinne oli matkaa noin 700 metriä. Autoilijat antoivat meille liikenneympyrässä kauniisti tietä ja kommelluksitta saavuimme perille. Kaivoimme kiikarit silmillemme ja aloimme tähyillä Pitkänsalmen rantojen elämää.  Lähellä uiskenteli ja lenteli ainakin muutamia sorsia ja kauempana näimme upean joutsenpariskunnan. Hetken aikaa rannan elämää kiikaroituamme asetuimme syömään eväitämme sillan alle.

Siistiä!

Erityisen kunniamaininnan haluan antaa niille kahdelle pojalle, jotka jo koulusta olivat pyytäneet mukaansa roskapussit, joihin he sitten keräsivät erityisesti täältä periltä löytyviä roskia. Heidän roskakävelynsä oli erinomainen idea! Hirvensalon sillan alusta jäi varmasti siistimpään kuntoon kuin mitä se oli sinne tullessamme. Eikä sillekään pojalle tullut kotona mitään moitteita, joka hetkeksi hukkasi oman kiikarinsa linssinsuojuksen. Kävin sitä yhdessä hänen kanssaan etsimässä ja se löytyikin juuri siltä paikalta, missä hän oli kiikarinsa esille ottanut.

Runsaan tunnin kestänyt retkemme oli oikein mukava kokemus. Kahdentoista aikaan olimme takaisin koulun pihalla, palautimme lainatut varusteet ja välitunti alkoi.

 

Kuinka ihmeessä tehdään toimiva lukujärjestys?

Välitunnin aikana alakoulun opettajat suunnittelivat ehdotustaan ensi lukuvuoden lukujärjestykseksi ja opettajien keskinäiseksi työnjaoksi, siis kuka mitäkin millekin ryhmälle opettaa. Tai niin ainakin ymmärsin, vaikka paljon mitään en keskustelusta ymmärtänytkään. Suunnittelutehtävä oli tullut rehtorilta jokin aika sitten saatesanoilla ”oppilaitten etu ensin ja opettajien henkilökohtaiset toivomukset sen jälkeen kohtuullisesti huomioon”. Muitakin ehtoja on, esimerkiksi koulupäivän maksimipituudet sekä käsite ”lukitut tunnit”. Niihin ei voi koskea. Opettajia on kymmenen ja oppilaita alakoulussa yli kaksisataa. Ei ole helppoa lukujärjestyksen teko, ei todellakaan!

 

Vain pientä auttamista enkun tunnilla

Luontoretken jälkeen toinen päivän hyvistä kokemuksista oli kolmosten enkun tunti heti tuon välitunnin päätyttyä (puoli luokkaa, viitisentoista oppilasta). Kun tunti alkoi, seisoskelin hetken luokan ovella ja siirryin kohta luokan takaosaan, kun huomasin siellä tyhjän tuolin. Sieltä näin paremmin, mitä tehtäviä näytöllä kulloinkin oli menossa. Vähän ajan kuluttua huomasin, että minua lähinnä istuvalle pojalle oli vielä jäänyt paljon käyttämätöntä energiaa tuon luontoretken jälkeen. Nyt hän käytti sitä tuolillaan pyörimiseen, ylimääräiseen hääräämiseen ja viittaamatta vastaamiseen. 

Liikahdin ”pyörätuolini” kanssa ihan pojan viereen, katselin hänen harjoituskirjaansa ja odottelin reaktiota lähestymiselleni. Joskus tällaisissa tapauksissa oppilaan kehonkieli kertoo, etten nyt varsinaisesti ollut tervetullut hänen touhujaan seuraamaan mutta niin ei nyt käynyt. Huomasin, että yhteen lauseeseen hän oli kirjoittanut ”have” vaikka oikein olisi ollut ”has”. Pyysin häntä katsomaan, olisiko siinä lauseessa jotakin korjattavaa. Poika katsoi hetken, huomasi virheensä ja korjasi sen. Olemus kertoi, että hän oli tyytyväinen minulta saamaansa vinkkiin.  Sen jälkeen kaikki alkoikin mennä rauhallisempaan suuntaan. Hän halusi vastata vielä montakin kertaa Suvi-opettajan kysymyksiin mutta nyt hän malttoi viitata ja odottaa lupaa puhumiseen.  Lempiaiheestani, käsialasta vaihdoimme pojan kanssa muutaman sanan. Hänellä oli kohtalaisen selvä käsiala mutta nopeasti kirjoitetut kirjaimet olivat valtavan suuria eivätkä lauseet mahtuneet niille varatuille riveille vaan kiertelivät pitkin marginaaleja.

Kun tunti ja koko koulupäivä päättyi, poika sattui jäämään viimeisenä luokkaan minun ja Suvi-open kanssa. Suvi kiitteli häntä siitä, että hän oli ollut nyt rauhallisempi kuin aikaisemmilla tunneilla ja malttanut hyvin viitata silloin, kun oli jotakin asiaa. Oppilas otti opettajan palautteen vastaan tyytyväisin ilmein.

Poika tunsi tänään onnistuneensa ja lähti hyvällä mielellä kotiin.

Mutta sitten Suvi alkoi kiitellä minuakin, vaikka mielestäni oikeasti en ollut tehnyt muuta mainittavaa kuin näyttänyt pojalle hänen väärin kirjoittamansa harjoituslauseen. ”Sinä osaat aina hyvin löytää sen oppilaan, joka tunnin aikana tarvitsee erityistä huomiota”, hän sanoi. En saanut sanotuksi, että omasta mielestäni olin siirtynyt luokan perälle vain nähdäkseni paremmin, mitä taululla lukee. Mieleeni tuli kyllä siinä Suvin sanoja kuunnellessani myös hänen aikaisempi kommenttinsa, jonka on sanonut myös kouluvaarikummini Reino Hurri: ”Läsnäolo riittää.” Eikä sitä aina edes huomaa.

Vaari tunsi tänään onnistuneensa ja lähti hyvällä mielellä kotiin.

 

Maskitta

Viime kouluvaaripäivän jälkeen oli helpotettu koronarajoituksia: Koulun aikuisten ei enää tarvinnut käyttää kasvomaskeja. Lapsilta käyttösuositus oli poistettu ja aikaisemmin. Halutessaan maskeja saa edelleen käyttää. Vain yksittäisiä käyttäjiä huomasin. Itse olin koronan sairastanut varsin lieväoireisena kaksi viikkoa sitten. Olin varmistanut Turun terveydenhuollon koronaneuvonnasta kaksi päivää sitten, että enää en koronatartuntaa levitä. Niinpä uskalsin minäkin toisten joukossa liikkua ilman maskia.

Musaa, ymppää ja kässää

Siinä tämän päivän kuuden tunnin lukujärjestykseni nykykoululaisten kielellä. Oman kouluaikani lukujärjestyksessä olisi tänään lukenut laulua, ympäristöoppia ja veistoa. Päivän ensimmäinen hämmästyksen aihe oli musiikkituntien sisältö: Sävelletään oma kappale!

Nuori säveltäjä työnsä ääressä.

Kaikki kolmasluokkalaiset ottivat käyttöön iPadit ja sieltä Garage Band -sovelluksen. Ensin valittiin pohjalle jokin mukava rumpukomppi, siihen toinen raita bassoa ja kolmanneksi vielä jokin melodisempi soitin. Yhden hengen ”autotallibändit” alkoivat innokkaasti luoda omaa musiikkiaan. Tehtävä oli selvästi mieluinen ja sitä jatketaan vielä seuraavalla musatunnilla. Enpä viitsi nyt tähän päivitellä tunnin aikaisia muistojani siitä, minkälaista musiikinopetusta aikanani koulussa sain. Olen sitä ehkä täällä jo aiemmissa jutuissani tarpeeksi tehnyt. Terveisiä nimimerkiltä ”Kutosen laulaja”.

Mitä välkällä tehdään?

Ympäristöopissa oli aikaisemmin annettu tehtäväksi valmistaa pantomiimiesitykset aiheesta ”mitä välitunnilla tehdään” Kahden – kolmen hengen ryhmissä näytellyt esitykset olivat hyvin valmisteltuja ja katsojat tunnistivat helposti, mitä kaikkea ”välkällä” tapahtuikaan: Potkittiin jalkapalloa, leikittiin piilosia, hypättiin narua jne. Koskettavin esitys mielestäni oli kahden tytön esittämä näytelmä kiusaamisesta, joka päättyi anteeksipyyntöön, vilpittömään sovintoon ja ystävyyteen.

Minkälaisia perheitä tiedät?

Erilaiset perhemuodot olivat oppilaille tuttuja.

Toisen kerran tänään hämmästyin, rehellisesti sanottuna melkein liikutuin, kun ympäristöopin tunnilla seuraavaksi keskusteltiin aiheesta ”Minkälaisia perheitä tiedät?” Ulla-ope viritteli ensin kolmasluokkalaisten ajatuksia selvittämällä, mitä tarkoittaa käsite ”huoltaja”. Sehän on se aikuinen, joka pitää lapsesta ja tämän asioista huolta. Siitä oli helppo siirtyä puhumaan perheistä ja perheitten moninaisista muodoista. Keskustelun pohjana oli ympäristöopin opettajan materiaaliin kuuluva juliste sivustolta monimuotoisetperheet.fi.

Monet osasivat aika sujuvasti selittää esimerkiksi, mitä tarkoittaa adoptioperhe. Muutamilla oli sellainen tuttavapiirissäänkin. Kahden kulttuurin perhe oli ihan helppo: ”Minun vanhemmistani toinen on suomalainen ja toinen on muualta ja heillä on eri äidinkielet.”  Uusperhekin oli monille tuttu käsite. Kaksosperhe tarkoitti jonkun mielestä kaikkia kaksilapsisia perheitä mutta hänen käsityksensä korjattiin ja kerrottiin, että se tarkoittaa vain yhtaikaa syntyneitä sisaruksia. Vaikka lapsikuolemaperhe saattoi ennestään olla käsitteenä monille vieras, senkin sisältö osattiin kauniisti määritellä, samoin leskiperhe ja lapseton perhe. Sijaisperheestäkin saimme konkreettisen esimerkin.

Etukäteen ennakkoluuloisesti ajattelin, että sateenkaariperhe olisi ollut hankala selittää. Fiksuja kun ovat nämä meidän kolmoset, niin eipä se tietenkään ollut: ”Siinä on homoseksuaaleja ja muita yhtenä perheenä. Voi olla kaksi äitiä”. Aiheeseen liittyvä sanasto oli vastaajalla vähäinen, mutta käsite tiedettiin ja yhtenä tavallisista perheistä sateenkaariperhettäkin pidettiin. 

Yhdellä oppilaalla on kavereita, jotka asuvat lastenkodissa ja hän kysyi, mikä on lastenkotilapsen perhe? Lastenkotilapsella on tavallaan kaksi perhettä, vastattiin. Hänen omat vanhempansa eivät jostakin syystä ole pystyneet lapsestaan huolehtimaan. He ovat kuitenkin useimmissa tapauksissa olemassa ja kuuluvat osaksi lapsen perhettä. Huoltajana, joka pitää huolta lapsen asioista ja arkipäivän sujumisesta toimii kuitenkin lastenkodin henkilökunta.

Lopuksi joku vielä kysyi, että millä tavalla pitää kutsua sellaista perhettä, jossa on ”isä, äiti, kaksi lasta ja koira”. Eipä ollutkaan ihan helppo kysymys. ”Normaalin” hylkääminen ymmärrettiin, koska se leimaisi kaikki muunlaiset perheet ”epänormaaleiksi”. Maisteltiin sanoja tavallisin tai yleisin perhe, mutta kun mitään tilastollista tietoa ei tähän hätään ollut saatavilla, niin päätettiin jäädä miettimään asiaa mahdollisimman kuvaavan käsitteen löytämiseksi.

Oli nuijalla töitä, ja taltalla

Kyllä lähtee!

Aamupäivä oli tänään kokonaan kulunut kolmasluokkalaisten kanssa, mutta iltapäivän kaksi tuntia olin Saku-open apuna nelosten puukäsitöissä. Mäiske oli aikamoinen, kun kymmenen oppilaan ryhmä harjoitteli puun loveamista eli iski puunuijalla talttaa irrottaakseen laudasta neliönmuotoisen palan. Palan kaksi reunaa oli sahattu mutta se kolmas sieltä keskeltä täytyi saada taltalla irti koko laudan hajoamatta. Ja hyvin kävi! Toisilla pala oli tiukemmassa kuin toisilla mutta ennen tunnin päättymistä kaikki olivat saaneet sen irti eikä kenenkään lauta ollut lohjennut väärästä paikasta.

Käsitöissä siirrytään tehtävästä toiseen hitaampien oppilaitten vauhdilla. Siitä seurasi, että nopeimmin palikkansa irrottaneet olivat saaneet opettajalta luvan tehdä muita odotellessaan ns. ”omia töitään”. He hakivat pieniä laudan- ja rimanpätkiä ja rakentelivat niistä hienoja veneitä ja muita kulkuneuvoja. Ne muistuttivat pieniä Legoja mutta olivat tietenkin paljon hienompia, olivathan ne ihan itse tehtyjä. Ne sai viedä kotiin. On helppo huomata, että muutamat oppilaat ovat käsistään erittäin käteviä ja tykkäävät tehdä näitä omia töitään.

 

Kotimatkalla mietin vielä yhdeksänvuotiaan kolmasluokkalaisen kysymystä: Mikä on lastenkotilapsen perhe? Mitä lastenkodissa asuva lapsi itse siihen vastaisi?

 

Kouluvaarin koronatauko on ohi, toivottavasti!

 

Korona ei ole vielä ohi!

Korona oli pitänyt minut ja Syvälahden kolmosneloset erossa toisistamme jo yli kolme kuukautta. Olin aiemmin talvella sopinut rehtorin kanssa, että nyt hiihtoloman jälkeen voin maaliskuun ensimmäisenä torstaina palata taas kouluvaarin askareisiin, jos tilanne sen sallii. Ja sallihan se, vaikka koronapandemia ei suinkaan vielä ole ohi. Ekaluokasta neljänteen luokkaan oppilaitten ei enää ole pakko käyttää kasvomaskia mutta saavat toki käyttää, jos haluavat. Muutamilla oli maski, useimmat olivat ilman. Koulun kaikki aikuiset käyttävät maskia edelleen. Oppilaita ei normaalia enempää ollut poissa. Pandemian alusta saakka noudatetut hygieniaohjeet käsienpesujen ja ruokalakäyttäytymisen osalta olivat edelleen voimassa.

Torstaiaamuna oli kiva tulla kouluun, kun opettajat tuntuivat ihan vilpittömiltä sanoessaan, että onpa mukava tavata taas pitkästä aikaa. Oppilaat nyt tuskin olivat varsinaisesti minua odottaneet. Olen heille useimmille vieläkin melko vieras, koska tapaamisemme ovat olleet niin harvat ja epäsäännölliset. Yhteistyö lähti taas heidänkin kanssaan käyntiin oikein hienosti.

 

Rohkeutta ujommille!

Aamun ensimmäinen tunti oli nelosten englantia. Pääsin taas kuuntelemaan, kun kaksi oppilasta kerrallaan vuorotellen ensin lukivat minulle ääneen ja sitten käänsivät suomeksi oppikirjan kappaleen, missä päähenkilöt vielä seikkailivat New Yorkin metrossa, vaikka tärkeä koripallo-ottelu oli juuri alkamassa ihan jossain muualla. Opettaja sanoi yhdestä tytöstä nätisti tämän kuullen minulle, että tyttö on ollut vähän ujo lukemaan ääneen. Nyt kun meitä kuulijoita oli vain kaksi, ei ujoutta näkynyt. Perustellusti kehaisin häntä sujuvasta lukemisesta. Tunnin päätteeksi sanoin opettajalle, että mainiostihan tyttö luki, ilman ujouden häivää. Senkin tuo tyttö kuuli. Ehkä seuraavalla kerralla jopa koko luokan kuullen lukeminen onnistuu häneltä pikkuisen rohkeammin. Sitä toivon.

 

Miten Ukrainan sodasta lapsille puhutaan?

Opettajat olivat selvittäneet asiaa ja saaneet ohjeen: ”Vastataan, kun kysytään.” Tietenkin otetaan lapsen kehitystaso huomioon ja vastataan rauhallisella sävyllä. Koulun ammattilaiset osaavat sen kyllä.

Minultakin kysyttiin Ukrainasta. Juuri ennen kuin tunti oli alkamassa, yksi kolmasluokkalainen poika kysyi: ”Miten päin Ukrainan lipun värit ovat, se keltainen ja sininen?” Tarkistin nopeasti netistä ja osasin vastata, että sininen on ylhäällä ja keltainen alhaalla. Poika alkoi hapuilla värikyniään mutta samassa oppitunti alkoi ja lipun piirtäminen jäi myöhemmäksi.

 

Se käsiala!

Aikaisemminkin olen kantanut huolta lasten huonosta käsialasta. Tänään taas yhdellä pojista kotitehtävät oli kirjoitettu koko ajan kasvavin kirjaimin niin, etteivät vastaukset mahtuneet läheskään niille varattuun tilaan ja teksti mutkitteli kuin käärmeen häntä. Opettaja kehotti poikaa kirjoittamaan hitaammin ja keskittyneemmin. Hetken poikaa seurattuani huomasin, että todella nopeasti kirjoittava poika ei oikein ollut ottanut vaarin opettajan ohjeesta. Eikä ottanut minunkaan, kun minäkin ehdotin hänelle kirjoitusnopeuden hidastamista ja fonttikoon pitämistä tasaisena.

Toisen pöydän vieressä työskenteli tyttö, joka oli tuon pojan täydellinen vastakohta: Teksti oli selvää, kaunista ja tasakokoista. Sanoin hänelle jotakin positiivista hänen käsialastaan ja sain palkakseni todella tyytyväisen hymyn. Olin kehunut häntä asiasta, mihin hän selvästi oli panostanut ja missä hän omasta mielestäänkin oli hyvä. Tyttö todisti mahdolliseksi sen, minkä joskus olen arvellut mahdottomaksi: Neljäsluokkalainen pystyy kirjoittamaan siististi ja selvästi. Se vaatii vain halua, harjoitusta ja keskittymistä!

 

Uusi kännykkä

Kännyköitten käyttöhän on oppilailta kielletty koulupäivän aikana. Jos on perusteltu syy, siihen saa kuitenkin poikkeuksen: Kolmasluokkalainen tyttö lähestyi välitunnin jälkeen opettajaa ja pyysi: ”Mä sain eilen äidiltä uuden puhelimen. Saanko mä käydä katsomassa sitä?” Opettaja antoi luvan sillä rajoituksella, että puhelinta ei saa nyt ruveta nyppimään. Tyttö kävi vaatenaulakolla repullaan, katsoi, että siellä se puhelin on ja palasi paikalleen. Kaikki hyvin.