Jos metsään haluat mennä nyt…

 

 

Kevättalven ilma oli taas sateinen ja jäiset polut ja tiet kovin liukkaita, märkiä ja kuhmuraisia. Me, kaksi aikuista ja parikymmentä lasta, olimme lähdössä koulun taakse metsään luontoretkelle. Lapset olivat juuri tulleet kouluun ja tiesivät siis aivan tarkkaan, millainen ilma ulkona oli. Ulla-ope päätti antaa lasten valita, lähdetäänkö retkelle tänään vai jonakin kauniimpana lähipäivänä. Kädennostoäänestyksessä ”tänään” voitti selvästi: vain kolme olisi halunnut siirtää retken myöhemmäksi. Tarkentavassa äänestyksessä ”nyt heti” voitti melkein samoin luvuin ”seuraavalla välitunnilla” lähtöä kannattaneet.

Siispä lähdimme retkelle, kun vielä eväät oli ruokalasta haettu mukaan. Menomatka tihkusateessa oli melkein pelkkää ylämäkeä, ja muistattehan, että koulumme on aivan Hirvensalon laskettelukeskuksen naapurissa, saman mäen vähän loivemmassa kohdassa. Lainasin opettajan kehotuksesta liukuesteet kenkiini koulun varastosta enkä ilman niitä varmasti olisikaan pystyssä pysynyt. Lapsia ei sateinen ja jäinen keli haitannut juuri ollenkaan. Intoa puhkuen ensimmäiset olivat jo tavoitteessamme, grillikatoksessa, jonne koululta lienee matkaa noin 600–700 metriä, kun minulla jälkipään valvojana oli vielä toista sataa metriä kiivettävänäni.

Aloimme syödä heti eväitämme katoksessa, jonka suojaan sateelta juuri ja juuri joukkomme mahtui. Kun Ulla vielä laittoi tulet grilliin, niin muutamat kotoa tuodut makkaratkin saatiin vikkelästi syömäkuntoon. Savu välillä tuppasi häiritsemään mukavaa yhdessäoloamme mutta ei onneksi liikaa. Kalliot olivat liukkaita, mutta se ei estänyt siellä leikkimistä ja vahingoitta selvisimme paluumatkankin takaisin kouluun. Muutamat lapset ottivat ilon irti paluustamme, kun huomasivat, että nopein tapa edetä alamäkeä on istua talvihaalareissa jäiselle tielle ja antaa mennä, ilman liukuria!

Koulussa sitten hetki menikin varustehuollossa eli vaatteitten kuivattamisessa ja mahdollisten vaihtovaatteiden pukemisessa. Seuraavalla välitunnilla vitoskutosten Suvi-opettaja tuli meidän kortteliimme opettajien välituntipalaveriin, istuutui lähelleni ja hetken kuluttua sanoi levottomana: ”Täällä haisee sauhu!” Viittasin kädelläni ja ilmoitin, että se tulee minusta, Ullasta ja niistä paristakymmenestä kosteasta lapsesta, jotka juuri olemme palanneet nuotion äärestä tänne sisälle kuivaan ja lämpimään.

 

Lukeminen maistuu tai ei maistu

Pitkästä aikaa kuuntelin taas, kun minulle luettiin ääneen. Hain kolme oppilasta, yhden kerrallaan, lukemaan minulle rauhallisessa paikassa. 

Kaikilla kolmella on erilainen suhtautumistapa lukemisen harjoitteluun: Ensimmäinen pojista tuli mukisematta mukaani, luki sen, mitä pyydettiin ja palasi sitten takaisin kesken jääneitä tehtäviään jatkamaan. Siis neutraali, tasapaksu suoritus. Toinen pojista selvästi tykkäsi lukuharjoituksista ja on taidossaan kehittynytkin lukuvuoden aikana. - Luenko mä vielä tämän ja tämän, hän kysyi selatessaan kirjansa sivuja eteenpäin. Annoin tietenkin luvan, koska aikaa oli. Kolmas lukija ei olisi millään keskeyttänyt tekemäänsä kuviksen työtä. Lupasin, että hän kyllä ehtii sitä vielä jatkamaan ennen tunnin päättymistä. – Kuinka monta minuuttia mä vielä luen, hän kysyi parikin kertaa lukemisensa lomassa. Kun aika tuli täyteen, hän nousi ripeästi tuoliltaan eikä jäänyt odottamaan kommenttejani kuulemastani, vaan hetkessä oli taas jatkamassa kuvistyötään. Kunpa saisin ensimmäiseen ja kolmanteen lukijaan tartutetuksi tuon toisena lukeneen oppilaan innostuksen!

 

Parin vaihto kielletty

Aina silloin tällöin koulutehtäviä tehdään parityönä. Joskus lapset saavat valita työparinsa, usein ne myös arvotaan tai opettaja jakaa lapset pareiksi. Parin vaihtaminen kesken tehtävän on kielletty. ”Sattuneesta syystä” eräänä päivänä tästä jouduttiin keskustelemaan oppilaitten kanssa. Kun asiaa oli tarpeeksi puitu, kaikki oppilaat tuntuivat ymmärtävän, miksi työparia ei saa omin päin vaihtaa:

Kaverusten kesken tehtävän suoritus saattaa levähtää helposti vain keskinäiseksi pelleilyksi.
Joku voi jäädä täysin ulkopuoliseksi tai ainakin hänestä voi siltä tuntua. 
Yhteistyökyky erilaisten ihmisten kanssa on tärkeä taito, mitä pitää harjoitella.

Koskee myös meitä aikuisia.

 

Kuviksen tunnilla tehdyt koristeet odottavat jo juhlan alkamista.
 Hyvää pääsiäistä!

 

Hiihtolomalta takaisin koulun penkille

Tuttuja oppilaita televisiouutisissa! 

Anton ja Severi Ylen haastattelussa.
Kuvan olen ottanut Ylen Uutiset
alueeltasi -ohjelmasta 20.2.2024.

Hiihtolomaviikon tiistaina Syvälahden oppilaita haastateltiin television alueellisessa uutislähetyksessä! Yle Turun toimittaja oli tullut Hirvensalon hiihtokeskukseen eli aivan koulumme naapuriin seuraamaan, kuinka siellä lomapäiviä vietettiin. 

Katselin kotona telkkarista, kuinka ensin jututettiin muutamia viidennen luokan tyttöjä, viime vuoden nelosina minullekin tuttuja. Tytöt kehuivat näitä rinteitä superhyviksi. 

Neljäsluokkalaisilta pojilta toimittaja sitten kyseli laajemmin lomasuunnitelmista. Anton kertoi, että hän viettää aikaansa tosi paljon perheen kanssa, käy välillä täällä laskettelemassa ja mahdollisesti kavereittensa luona yökylässä. Severillä oli samantapaisia suunnitelmia ja lisäksi pitäisi vielä käydä laivaristeilylläkin. Lasten nimet mainittiin televisiossa, joten rohkenin poikkeuksellisesti ne tässäkin julkaista. Sekä tytöt että pojat suhtautuivat haastatteluun luontevasti ja osasivat vastata haastattelijan kysymyksiin asiallisen sujuvasti. 

Mitä tarkoittaa murtolukujen supistaminen? 

Koon muuttumatta voidaan
pitsa jakaa monella tavalla.
Otavan oppikirjasta Oivaltaja 4.

Matikantunti oli juuri päässyt alkuun, kun Mirja-ope aloitti uuden asian opettamisen yllättävällä tavalla: ”Hei vaari, muistatko mitä on murtolukujen supistaminen?” Tottahan toki minä sen muistin, eihän siitä omasta supistamisopin matikantunnistani ole vielä kulunut täyttä seitsemääkymmentä vuottakaan. ” Se on… semmoista… murtolukujen yksinkertaistamista… tai…tuli vähän äkkiä tämä kysymys…” Hämmästyin, kun opettajan vastaus oli: ”Ihan oikein, yksinkertaistamista se on”. 

Siitä lähti supistamisen opetus liikkeelle, mutta oppilaitten oli aluksi todella vaikeata ymmärtää, mistä oli kysymys. Sitten jokin opettajan esimerkeistä näytti avaavan supistamisen idean melkein kaikille samanaikaisesti. Tuntui aika hienolta, kun parikymmentä oppilasta kuorossa yhtaikaa henkäisi iloisesti ”Jaaaah” kun oivalsivat, että neljä kuudesosaa on ihan yhtä paljon kuin kaksi kolmasosaa. Eivät supistamiset siitä lähteneet sujumaan ”kuin vettä vaan”, mutta idea tuli ainakin selväksi ja harjoitushan tässäkin tekee mestarin. 

Se käsiala! 

Suomen kielen tunnilla mentiin pihalle keräämään sanoja oikeisiin sanaluokkiin. Tehtävän vastaukset tuli kirjoittaa tehtäväpaperin oikeisiin lokeroihin, siis verbit yhteen ja pronominit toiseen jne. Tehtävä tuntui monelle työparille olevan aika helppo, mutta tulosten laskemisessa Ulla-opettajalla oli vaikeuksia. Niinpä hän joutui pyytämään yhden työparin vastausten tulkintaa niiden kirjoittajalta, kun käsialasta ei juurikaan saanut selvää (kun sitä kaunokirjoitustakaan ei enää opeteta!).

Kuvituskuva! Nämä pojat eivät liity mitenkään
viereiseen juttuun huonosta käsialasta
paitsi että tekevät samaa tehtävää!

Pojilla oli varmaan ollut vähän kiire tehtävien ratkaisemisessa, koska sanoja oli paljon ja kieltämättä pieni muoviläpyskäkin oli vähän hutera kirjoitusalusta tehtäväpaperille. Yhdessä opettaja ja oppilas saivat ratkottua paperille syntyneitten hieroglyfien arvoitukset ja oikeat vastaukset pystyttiin laskemaan. Uskon, että kirjurina toiminut oppilas oppi tästä episodista sen, että aina kannattaa kirjoittaa rauhallisesti ja selvällä käsialalla, jos haluaa, että edes itse saa tekstistään myöhemmin selvää.

Urheilemassa ja värejä sekoittamassa

Luistelemaan oppii luistelemalla

Tytöt näyttävät, että vertaistuki on tärkeätä
myös luistelemisen harjoittelussa.

Lähdimme osallistumaan koulujen väliseen kolmasluokkalaisten luokkalätkään Varissuon jäähalliin. Halli on syvällä maan alla ja sinne pääsi ajamaan bussilla alas aivan perille asti. Harjoittelimme luistelemista ja mailan käyttöä keskenämme ja odottelimme meille vastustajaksi merkityn koulun joukkueen tulevan paikalle. Ei tullut, mutta eipä se meidän kolmostemme luisteluriemua haitannut. Kiva oli luistella ja pelailla koko aamupäivä yhdessä.
Paikalla oli myös TuTo:n nuoria jääkiekkoilijoita, jotka järjestivät meille kivoja pikku kilpailuja ja harjoituksia. Yksi meidän pojistamme oli kai tähän mennessä elämässään luistellut kovin vähän. Ainakin taidot ja oppimisen halukin aamulla näyttivät aika vähäisiltä.  Vähitellen kuitenkin rohkeus kasvoi erityisesti meidän ohjaaja-Sasumme kannustuksen ansiosta ja vähän ennen kotiin lähtöä tämäkin poika uskalsi ja osasi jo ainakin yhden kerran luistella kaukalon päästä päähän. Melkoista edistystä aamuhetkiin verrattuna!

Värit järjestykseen

Mistä väreistä syntyykään oranssi?

Kuvataiteen tunnilla käsiteltiin väriympyrään liittyviä asioita, päävärejä ja välivärejä. Ensin haettiin päävärien värisiä esineitä (Mitäs ne olivatkaan? No, sininen, punainen ja keltainen. Niitä ei saa syntymään mistään muista väreistä yhdistelemällä) ja sitten välivärisiä tavaroita (oranssi, violetti ja vihreä). Värien järjestyksen idean oppimisen jälkeen alettiin maalata omia väriympyröitä. Väripulloista puristin lasten värikuppeihin sinistä, punaista ja keltaista maalia. Niillä he saivat syntymään väriympyrän kaikki värit, ja hienosti saivatkin. Tehtävä oli selvästi taas mieluinen ja kiinnostava, niin kuin kuvataiteen tehtävät usein tuntuvat näille lapsille olevan. Innostunut kohina täytti luokan ja
mielestäni kaikki olivat hyvin mukana.

Kympin oppilas!

Yhden oppilaan koulumenestys on ottanut loikan parempaan suuntaan: Viime vuonna koulunkäyntiin keskittyminen ja tunnilla seuraaminen ei ollut ihan niin hyvällä tasolla kuin olisi voinut olla. Nyt kävin Mirja-open vinkistä kysäisemässä tuolta oppilaalta, mitä hän oli äskeisestä erään oppiaineen kokeesta saanut. ”Kympin”, hän vastasi. En ollut varma, kuulinko oikein ja kysyin uudestaan. ”Kympin”, hän vakuutti taas. ”Sepä hienoa, olit varmasti tyytyväinen?” kyselin edelleen. Siihenkin hän jotakin vastasi. En saanut oikein vastauksesta selvää, mutta tyytyväisyyttä hymisevä äänensävy muistutti kehräävää kissaa.

Sää sotki urheilupäivän suunnitelmat

Perjantai, viimeinen koulupäivä ennen hiihtolomaa, oli suunniteltu koko koulun yhteiseksi urheilupäiväksi. Oppilaat olivat saaneet monista vaihtoehdoista valita mieluisimmat, mihin halusivat osallistua. Avantouinnista hankijalkapalloon, lasketteluun tai vaikka laavuretkeilyyn oli mahdollisuuksia tarjolla. Lähdin luistelijoitten kanssa koulun vieressä olevalle kentälle. Kentän kopissa muistelin ensimmäistä kouluvaaripäivääni melko tasan viisi vuotta sitten: Urani alkoi tässä kopissa silloisten kolmosnelosten luistimien nauhojen kiristyksestä ja samaa hommaa tein tänäänkin. Monenlaista muutakin on sentään tullut näiden vuosien aikana tehtyä, mukavia muistoja riittää.

Urheilupäivän sääennuste alkoi toteutua kaikessa karmeudessaan: Jäätävä, tuulinen tihkusade alkoi noin tunnin luistelun jälkeen, vähän ennen kuin meidän oli määrä palata koululle ruokailemaan. Kylmä sade alkoi viluttaa sekä luistelijoita että meitä aikuisia kentän reunalla. Ennusteen mukaan sadetta kestäisi sataprosenttisen varmasti pitkälle iltapäivään.

Ruokatunnin aikana koululla opettajat päättivät, että loppu koulupäivästä ollaan kuivissa ja lämpimissä sisätiloissa ja tehdään täällä jotakin kivaa. Mikä oli lasten mielestä kivaa? Iso ryhmä tyttöjä meni yhteen ja vähän pienempi joukko poikia toiseen luokkaan ja molemmat ryhmät päättivät alkaa leikkiä koululeikkiä! Seurasin poikien koulunkäyntiä hetken aikaa. Aiheena oli käyttäytyminen oppitunnilla ja varsin monet oppilaat saivat ”opettajilta” huomautuksia ja eri sävyisiä merkintöjä. Meno oli iloista, vähän äänekkäämpää kuin oikeilla oppitunneilla. Tytöt kävivät selvästi rauhallisempaa ja enemmän oikeata koulua muistuttavaa ”leikkikoulua”.

Koska vaaria ei enää tarvittu luistinnauhojen sitomiseen eikä muuhunkaan auttamiseen taikka valvontaan, lähdin vähän ennen koulupäivän päättymistä kotiin ja toivottelin kaikille, niin kuin lukijoilleni nyt:

Hyvää hiihtolomaviikkoa!
(tai talvilomaa, jos hiihtokelit nyt sulavat tuohon vesisateeseen).

 

Kuin kalat vedessä tai linnut oksalla

Kolmasluokkalaisten kanssa uimakoulussa

Viime viikolla olin mukana, kun puolet kolmasluokkalaisista, viitisentoista oppilasta osallistui uimakouluun Impivaaran uimahallissa. Minun päävastuualueenani oli pitää poikien ryhmä kasassa ja aikataulussa pesu- ja pukuhuoneitten puolella. Fiksujen lasten kanssa selvisin tehtävästäni ongelmitta mennen tullen.

Lapset tykkäsivät uimakoulusta: Kaksi uimaopettajaa järjesti heille kivoja uinti- ja sukellustehtäviä, joita olisi harjoiteltu mielellään kauemminkin.  Melkein kaikki uskalsivat hypätä radan lähtökorokkeelta syvään päähän. Mitä kauemmaksi vesi roiskui, sitä hauskempaa! Aikuisista vain toinen uimaopettaja meni altaaseen. Toinen ojenteli sinne harjoitusvälineitä ja varmisti lasten turvallisuutta. Me koulun aikuiset pysyttelimme myös altaan reunalla, emme hyppyharjoituksissa ihan kuivina kuitenkaan. Valitettavasti kaupunki säästää uimataidon opetuksessakin: Neljäsluokkalaisille ei uimakoulua tänä vuonna järjestetä!

Vaarikin maalaa linnun 

Kaunis punatulkku,
huolellista työtä!
Kuva: Mirja-ope.

Kuvataiteen tunnilla tehtävänä oli maalata vesiväreillä kuva punatulkusta oksalla. Luokan näytölle oli Minna-ope hakenut mallikuvan. Onneksi kuuntelin tarkasti hänen lapsille antamansa ohjeet työn eri vaiheista. Taisin nimittäin istua ihan joutilaan näköisenä, kun Mirja-ope yhtäkkiä tuli sanomaan: ”Tulepas kouluvaari sinäkin tekemään punatulkun kuvaa!”  Eihän siinä mikään auttanut, ensin kynä kauniiseen käteen ja tulkkua piirtämään, sitten vesiväreillä maalaamaan se niin hyvin, että lopputuloksen tunnistaisi. Huomasin, että näillä taidoilla en ihan vielä pysty kilpailemaan Wrightin veljesten kanssa lintumaalarina.  Parempia punatulkkuja syntyi lastenkin käsissä mutta kyllä mielestäni minunkin lintuni punatulkkua muistutti. Jostakin syystä Mirja kysyi, koska olin viimeksi vesiväreillä maalannut. Arvelin siitä olevan yli neljäkymmentä vuotta, kun lapsemme olivat vielä ihan pieniä.

Vaarinkin lintu on päässyt seinälle
lasten punatulkkujen joukkoon
(ei ole tuo, jota Minna-ope juuri ripustaa!)

Sinä olet minun pikkuveljeni!

Eräänä aamuna luokkamme arabiaa äidinkielenään puhuvat tytöt tulivat iloisena ryhmänä luokseni. Heitä hihitytti ja nauratti jo valmiiksi. Yksi heistä sanoi minulle jotakin arabiaksi ja toisilla oli entistä hauskempaa. Minuakin hymyilytti, sillä selvästi heillä oli jotain kivaa asiaa.  Kysyin suomeksi ”mitä?” ja tyttö sanoi aurinkoisesti hymyillen uudestaan arabiaksi asiansa. Sanoin, että olen joskus oppinut arabiaksi sanomaan ”kiitos” enkä sitäkään enää muista. Toiset vain hymyilivät ympärilläni, mutta sitten yksi tytöistä käänsi: ”Hän sanoo, että sinä olet hänen pikkuveljensä!”

Yllätyin heidän asiastaan ja otin sen aikamoisena ystävyyden osoituksena. Jäi vähän epäselväksi, puhuiko viestin kertoja vain omasta puolestaan niin, että toiset olivat hänen tukiryhmänään vai ottivatko he kaikki minut pikkuveljekseen. Asian esitti tyttö, joka viime syksynä ujouttaan sai minulle luetuksi ääneen vain kuvittelemalla minut pois siitä kuuntelemasta. Nuo tytöt osaavat suomea ihan hyvin, mutta arabian puhuminen minulle mielestäni viestitti sitä, että olen jotenkin päässyt heidän kaverikseen. Lisäksi mietin, että mitä olen tehnyt oikein, kun minulle halutaan kertoa tällaisesta ystävyydestä. En tiedä sitä, koska en ole heihin mielestäni suhtautunut mitenkään eri tavalla kuin kantasuomalaisiin lapsiin. Tilanne meni ohi, kun asia oli saatu kerrotuksi ja arki palasi taas koulutyöhömme.

Jäätävä piha

Koulun piha oli ollut kahtena edellisenä päivänä lumisateitten ja suurten lämpötilavaihtelujen jälkeen niin liukas, että välitunnit oli määrätty turvallisuussyistä pidettäviksi sisällä. Kouluvaaripäivänä piha oli taas käytössä. Todellista liukkauden syntymissyytä en varmaksi voi tietää, mutta minun kuullen epäiltiin ääneen, että koulun välituntipihan takaisesta ylärinteestä vesi jopa mahdollisen suunnitteluvirheen takia ohjautuisi helposti pihalle eikä valu viereisiin ojiin taikka viemäreihin. Ongelmaa ovat minua viisaammat nyt ratkomassa.

Koulun piha, kun pahin liukkaus oli jo ohi.

 

Jouluvalmisteluja ja ilmakitaran soittoa

 Pelit seis!

Eräänä kouluvaaripäivänä Mirja-open kanssa otimme yhdessä neljäsluokkalaisten ryhmässä puheeksi tietokonepelit ja pelaamiseen päivittäin käytetyn ajan. Tulos oli meidän aikuisten mielestä järkyttävä! Minecraftia ja muita suosikkipelejä pelataan pahimmillaan tuntikausia, siis joka päivä! Lapset, erityisesti pojat mutta myös tytöt, kertoivat pelaavansa kuusikin tuntia kerrallaan. Vertailun vuoksi: Läksyjen tekemiseen sanottiin käytettävän puolisen tuntia. Oppilaat tuntuivat rehellisiltä vastatessaan eikä rehentelyä tai liioittelua ollut ilmassa. Kun kysyimme vanhempien mahdollisesti antamia aikarajoja, pahimmin korvaan särähti yhden pojan vastaus: ”Ei isä välitä, kauanko pelaan!” Pelejä pelataan jopa keskiyöhön saakka. Kaverit kertoivat, että yksi heistä oli eräänä yönä kahdentoista aikoihin lähettänyt ryhmäkyselyn: ”Hei, ketkä nyt ovat pelaamassa?” Kukaan muu ei silloin tainnut olla, koska sanoivat lukeneensa tuon viestin vasta aamulla.

Mitä tästä seuraa? Vastausten perusteella on useita oppilaita, joilla ei koulunkäynnin ja pelien pelaamisen lisäksi päivään mahdu juuri mitään muuta elämää. Heistä on Mirjan kehittämän termin mukaisesti kasvamassa ”peliperunoita”, joille tavallinen inhimillinen elämä on jotain kaukaista ja epäkiinnostavaa. Kehotimme oppilaita itse aktiivisesti seuraamaan omaa peliaikaansa, tarvittaessa rajoittamaan sitä radikaalisti ja miettimään vanhempiensa kanssa, mitä muutakin voisi harrastaa. Mirja lupasi lähettää asiasta vanhempien vastuuta korostavan yhteisen Wilma-viestin kaikkien lasten koteihin.

 

Joulukalenteriluukun avauskin on oppimistapahtuma!

Kolmosnelosten torilla on joulukalenteri, josta tietenkin avataan joka päivä yksi luukku. Luukun takana koko luokkaa odottaa tehtävä. Itsenäisyyspäivän jälkeen avattavia luukkuja oli kaksi. Ensimmäisen tehtävänä oli ”kirjoita oma nimi kauniisti” siis ei kaunokirjoituksella, koska sitä ei enää opeteta, mutta kauniisti kuitenkin. Ja toden totta, kyllä moni osasi nimensä kirjoittaa kauniisti, kun siihen oikein keskittyi.

Pojat vauhdissa. Vaari komppaa taustalla.
Kuvan otti Mirja-ope.

Toisesta tehtävästä vaarikin innostui: ”Soita ilmakitaraa!” Silmänräpäyksessä syntyi bändi ”Vaari ja pojat”. Kun ääniteknikkomme Mirja-ope kajautti kaiuttimista Käärijän cha cha chan soimaan, oli tunnelma korkealla kuin Euroviisujen loppukilpailussa konsanaan. Bändistämme varsinkin ne pojat jaksoivat esittää sekä loistavia soolonumeroita että hienoa yhteissoittoa. Nyt lähden tanssimaan, niinku cha cha cha, enkä pelkääkään tätä maailmaa...

 

Uskonnoissa on eroja ja yhtäläisyyksiä

Vakavampiakin asioita tuli kouluvaarille tehtäväksi: Yhdelle pojalle järjestettiin erikseen uskonnon ja elämänkatsomustiedon koe. Siihen valmistautumiseksi menimme kahdestaan tyhjään luokkahuoneeseen. Poika luki minulle ääneen, mitä kirjassa kerrottiin eräistä uskonnoista ja uskonnottomuudesta sekä niitä yhdistävistä ja erottavista ajattelutavoista ja näkyvistä muodoista. Etenimme rauhallisesti ja jutellessamme koetimme löytää tekstin olennaiset asiat.  Tunnissa ehdimme käydä läpi ne 12 sivua, mistä koekysymykset huomenna tulisivat. Ainakin minä opin uutta uskonnoista tuon tunnin aikana. Toivottavasti poikakin, ainakin hän suhtautui harjoitteluumme keskittyneesti ja yhteistyöhaluisesti ja lupasi vielä kotona vähän kerrata.

 

Joulujuhla on jo lähellä

Joulunäytelmän pukujen suunnitteluun haetaan ideoita.

Yhdessä haimme ideoita joulujuhlamme näytelmäksi. Lupasin olla paljastamatta näytelmästä etukäteen yhtään mitään. Siksi kerron vain yleisesti, että suljetussa lippuäänestyksessä seitsemästä ehdotuksesta yksi nousi selvästi suosituimmaksi, kun se sai lähes puolet kaikista äänistä. Sen perinteinen juoni ei riittänyt taiteilijoillemme, vaan muutamien oppilaitten käsikirjoitusryhmä perustettiin päivittämään tarinan juonenkäänteet nykypäivään.

Uusi käsikirjoitus tuli viikossa valmiiksi ja sitten olikin vuorossa näyttelijöitten valinta eri rooleihin. Moniin rooleihin oli paljon halukkaita mutta yhteen vanhan äijän rooliin (ei ollut joulupukki!) ei ensin löytynyt kiinnostuneita. Yllättäen Mirja-ope kysyi: ”Tulisitko kouluvaari näytelmään mukaan?” Se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä, niinpä suostuin. Ajattelin, että tässäpä hienosti jatkuu jo 1950-luvulla alkanut (ja sinne toistaiseksi päättynyt) urani koulun joulunäytelmien näyttelijänä!

Hetken päästä kuitenkin yksi pojista sanoi, että hän olisi halunnut olla tässä äsken minulle annetussa roolissa. Niinpä jouduin luopumaan neljä repliikkiä sisältäneestä osastani. Parempi näin.

 

 

Uskontoa ja urheilua

Onko sinulla heijastin? 

Marraskuisessa aamuhämärässä kävelin kohti koulun ovea. Sen edessä huomasin kolme heijastinliiveihin pukeutunutta miestä tarkkailemassa kouluun tulijoita. – Onko sinulla heijastin, kysyi miehistä yksi, jonka lähempää tunnistin koulun rehtoriksi. Eipä ollut, mutta sellaisen sain kohta rehtorin kantamasta laatikosta itselleni valita. Otin mielelläni heijastimen, minkä sitten myöhemmin kiinnitin reppuuni killumaan. Vanhempainyhdistys siinä taas oli hyvällä asialla, oppilaitten ja aikuistenkin koulumatkaa turvaamassa.

Mitä tiedät eri uskonnoista?

Syvälahden koulussa kokeillaan kaikille oppilaille uskontokunnasta riippumatta yhteistä uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetusta. Normaali käytäntö Suomessa on, että elämänkatsomustiedon tunneille voivat osallistua vain uskontokuntiin kuulumattomat oppilaat.  Syvälahden kokeilussa kaikille oppilaille esitellään eri uskontokuntien keskeisinä pitämiä teemoja sekä kerrotaan uskontojen eroavaisuuksista ja yhtäläisyyksistä. Joulun ja pääsiäisen aikoihin oppilaat jakautuvat viideksi viikoksi omien uskontokuntiensa mukaisiksi ryhmiksi. Vilaukselta olen nähnyt oppimateriaalia, jossa käsitellään myös esimerkiksi syyllisyyttä, anteeksiantoa ja sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. 

Nyt uskonnosta pidettiin kokeet. Osaisitko vastata: Missä uskonnossa käsite ”kenttätyö” on tärkeä? Mikä on kipa? Mitä suvaitsevaisuus tarkoittaa?  Pistää miettimään.

Ilmettä kasvoille!

Kuvataiteen tunnilla tehtävänä oli luoda paperinukke, jolla olisi mahdollisimman ilmeikkäät kasvot. Inspiraatiota helpottamaan oli tuotu kaksi amerikkalaisen taidemaalarin ja kuvittajan Norman Rockwellin (1894-1978) teoksia esittelevää kirjaa. Käy googlaamassa mainioita kuvia! Tekijänoikeussyistä en hänen kuviaan tässä voi julkaista. Sen sijaan syvälahtelaisen tekijän luvalla voin julkaista yhden version ilmeikkäistä kasvoista.

Tässä vielä keskeneräisenä mutta
jo havaittavissa: Ilmeikkäät kasvot!

Pinkit Syvälahden urheilijat pelasivat
vihreitä haarlalaisia vastaan.

Vaari koripallovalmentajana!

Viime maanantaiaamuna olin lupaukseni mukaan puoli yhdeksältä naapurikoulumme Wäiskin eli Wäinö Aaltosen koulun pihalla odottelemassa meidän koulun nelosluokan koripalloilijoita ja Mirja-opettajaa. Alkamassa olivat Turun alakoulujen välisen koripalloturnauksen Hirvensalon koulujen alkusarjan A- ja B-lohkon ottelut. Opettaja ja kaikki pelaajat tulivat ajoissa paikalle ja kun vielä yhden oppilaan pappa ehti tuomaan pelipaikalle lapsenlapseltaan kotiin unohtuneet tossut, sukat ja shortsit, niin pelit lähtivät käyntiin ihan aikataulun mukaisesti.

Meiltä oli kaksi sekajoukkuetta, kummassakin 8 pelaajaa, joista neljä aina pelissä ja neljä vaihdossa. Minä pääsin taas touhuamaan asioissa, joiden kunnollisesta hoitamisesta minulla ei ollut aavistustakaan eikä aikaisempaa kokemusta: Toisen joukkueemme valmentajana minun piti aina tarpeen tullen huutaa ” Vaihto!”, jotta kaikki saisivat suunnilleen saman verran peliaikaa eikä kukaan pelaisi itseään läkähdyksiin tai pahimmassa tapauksessa istuisi vaihtopenkillä suurinta osaa peliajasta (kaksi kertaa kahdeksan minuuttia). 

Peli lähti vauhdikkaasti ja tasaväkisesti käyntiin. Silloin tällöin huusin niitä vaihtojani. Olisi ehkä pitänyt useamminkin, sillä pelaajamme alkoivat kesken peliä omavaltaisesti huudella vaihtoja, mitkä sitten toteuttivatkin. Mainio joukkueemme pärjäsi melko hyvin: Wäiskin vitosluokkalaisia vastaan meidän neloset hävisivät vain 14 – 18, koska meitä päätä pitemmät wäiskiläiset onnistuivat vapaaheittokisassa paremmin. Ottelussamme Haarlan koulua vastaan piste-ero Haarlan hyväksi oli pikkuisen suurempi. Muitten joukkueitten tuloksista kannattaa mainita, että meidän kuudesluokkalaisemme peittosivat Haarlan koulun toisen joukkueen suhteellisen selvästi luvuin 52 – 5.

Tärkeämpää kuin voitot oli taas jalo kilpa. Ei ketään tuntunut harmittavan, jos sattui olemaan hävinneessä joukkueessa. Yksi aamupäivä oli vain nautittu kavereitten kanssa vauhdikkaasta liikunnasta. Yhdeltä pojalta kysyin pelien jälkeen, onko hän jo kauan harrastanut koripalloa, kun näyttivät pallon kuljetukset ja heitotkin käyvän niin sujuvasti.

-       En ole sitä harrastanut ollenkaan, vastasi poika.

Pojan kasvoilla käynyt pieni hymy kertoi, että hänen omasta mielestäänkin hyvin oli mennyt.

Myrskysäätä kolmosnelosten korttelissa

  

Nykynuorilla mukamas keskittymisvaikeuksia? Ei kyllä ole, kun aihe kiinnostaa.
Ulla-ope näyttää, kuinka myrskytunnelma saadaan syntymään.

Kuvataiteen tunnilla (huomaa oppiaineen nykyinen virallinen nimi, kavereitten kesken ”kuvis”) tavoiteltiin syksyisiä myrskytunnelmia. Inspiraatiota haettiin ensin netistä, itävaltalaisen art nouveau -taidemaalarin Gustav Klimtin (1862–1918) tyylistä. Kun Ulla-ope vielä näytti, miten myrskyvaikutelma märkää märälle -tekniikan avulla saadaan syntymään, alkoivat nuoret taiteilijamme tuottaa toinen toistaan upeampia syysmyrskyjä. Puut ja talot taipuivat, lehdet lensivät ympäriinsä ja vesisateet piiskasivat maisemaa. Klimtille on kasvamassa kilpailijoita!

Tässä yksi hienoimmista lopputuloksista!

 

Osaatko yhdeksän kertotaulun?

Tiesitkö, että sinulla on yhdeksän kertotaulu aina mukana, sormissasi? En minäkään, mutta kun kuuntelin tunnilla tarkkaavaisesti, niin nyt tiedän. Aseta molemmat kätesi pöydälle peukalot ulospäin. Jos haluat tietää esimerkiksi kertolaskun kolme kertaa yhdeksän tuloksen, niin taivuta vasemmalta alkaen kolmas sormi kohti rannettasi. Tuon sormen vasemmalla puolella ovat nyt kymmenet eli kaksi sormea ja oikealla puolella ykköset eli seitsemän sormea, siis käsissä yhteensä kaksi kymmentä ja seitsemän ykköstä eli 27. Toinen esimerkki: kuusi kertaa yhdeksän? Ensin vasemmalta kuudes sormi kohti rannetta. Nyt sen vasemmalla puolella on viisi kymmentä ja oikealla neljä ykköstä, siis 54, ihan oikein taas! Ei päivää, etten koulussa oppisi jotain uutta.

Positiivinen palaute häiritsi lukemista

Lukupiirini kokoontui taas, nyt yksi lukija kerrallaan. Huomasin yhden jo viime keväänä mukana olleen pojan lukevan nyt selvästi sujuvammin kuin silloin. Kehuin häntä parantuneesta taidosta mutta ei ehkä olisi pitänyt: Poika ei kai ollut tottunut positiiviseen palautteeseen, koska heti kommenttini jälkeen hän alkoi takellella ja lukea väärin. Onneksi hän hetken päästä taas pystyi keskittymään ja lukeminen jatkui mainiosti. Meistä taisi loppujen lopuksi tulla kavereita: Samana päivänä seuraavalla tunnilla hän tuli minulta hakemaan apua kuviksen tehtävään. Yhdessä saimme lankakerän langat muuttumaan kuumailmapallon köysiksi.

Sain isänpäiväkortin!

Hyvää isänpäivää
toivotti koko luokka!

Kuumailmapallo oli kortti, jonka kaikki tekivät onnitellakseen sillä omaa isäänsä tulevana isänpäivänä. Minna-ope oli tehnyt hienon mallin ja opetti siitä lapsille kortinteon eri vaiheet. Jossakin vaiheessa halusin tarkistaa jonkin yksityiskohdan mutta en löytänyt mallikorttia mistään, vaikka se juuri oli ollut pöydällä kaikkien nähtävissä. Piti sitten vain opastaa oppilasta eteenpäin niin kuin parhaaksi itse näin. Yhtäkkiä edessäni oli monen oppilaan lähetystö, jonka johtaja ilmoitti: ”Tämä on sinulle, ole hyvä!” Siinähän se oli, se äsken kadoksissa ollut Minnan mallikortti! Tällä välillä siihen oli lisätty isänpäiväonnittelut kouluvaarille. Toivottajina olivat kaikki paikalla olleet omakätisin nimikirjoituksin. Häkellyin saman verran kuin edellä kertomani lukupoika mutta muistaakseni ymmärsin sentään kiittää kaikkia. Lapset vaikuttivat iloisilta saatuaan minut näin yllätetyksi.

Siisti lahja!

Koulun vanhempainyhdistys oli tehnyt oivallisen hankinnan. Alakoulun jokaiseen kortteliin oli ostettu Electroluxin näppärät varsi-imurit. Niillä saadaan tarvittaessa pienet pikasiivoukset nopeasti hoidetuiksi ja tilojen yleisilme säilyy siistinä. Korttelimme kaikki aikuiset olivat sitä mieltä, että varsi-imurin kokoaminen myyntipakkauksestaan käyttökuntoon sopii parhaiten kouluvaarin tehtäväksi. Rohkein mielin heittäydyin haasteeseen ja hämäristä kokoamiskuvista huolimatta onnistuin saamaan imurimme toimimaan ja latautumaan. Muutaman neliömetrin laajuinen koeimurointi tuotti siistiä jälkeä. Kiitoksia vanhempainyhdistyksellemme hyvästä tuki-ideasta!

Kouluvaari työnsä ääressä:
Uusi imuri koekäytössä.