”Hyvää Australian päivää!”

Mitä kello on?

Päivä alkoi kolmasluokkalaisten matematiikan kokeella, aiheena pituuksien vertailut ja ajanlaskut, siis kellonaikojen laskemista. Pärjäisitkö heille: Kahden köyden pituus on yhteensä 2 m 40 cm. Toinen köysi on toista 60 cm pitempi. Minkä mittaiset köydet ovat? Maijan koulumatka oli kestänyt 20 minuuttia ja hän saapui kouluun klo 7.55. Mihin aikaan Maija oli lähtenyt kouluun? Kellolaskut osoittautuivat vaikeiksi, mutta onneksi oppilaat saivat apunaan käyttää pahvikelloa liikkuvine viisareineen.

 

Happy Australian Day!

Ennen äskeisen kokeen alkamista kaiuttimista oli kuulunut rehtorin erikoinen kuulutus: ”Koulussamme on henkilö, joka viettää tänään erityistä juhlapäivää. Kun hänelle sanoo: [jotain, mistä en saanut selvää], niin hän tarjoaa sen sanojalle karamellin.” Olin aivan hämmennyksissäni, koska minulla sattui juuri tänään olemaan syntymäpäivä, eikä minun kanssani mistään tuollaisesta ollut sovittu. Eikä minulla ollut karamellejakaan. Ei se sitten onneksi minua tarkoittanutkaan. Sain lukea opettajille tulleen Wilma-viestin. Siitä tiesin, että koko koulumme viettää tänään Australian kansallispäivää, vaikka siitä ei tainnut opetussuunnitelmissa mainintaa ollakaan. Päivän merkkihenkilö oli Jyri, yksi koulunkäynninohjaajistamme. Hän oli alle kouluikäisenä 1970-luvun alkupuolella muuttanut Suomesta Australiaan, missä hän oli asunut vuosikymmenien ajan ja on nyt siis Suomessa ja meillä töissä. Hän oli ehdottanut Jarmo-rehtorille, että hänen ideoimallaan tavalla koulussamme vietettäisiin tätä Australian juhlapäivää. Idea oli niin hyvä, että lupa oli irronnut todennäköisesti helpolla.

Jyri jakoi karkkeja ja Mirja-ope seurasi,
että jokainen tuli vuorollaan tervehtimään.

Jyrillä oli olkapäillään Australian lippu ja sylissään iso karamellisäkki, niin kuin kengurulla pussi. Hän liikkui päivän aikana sekä luokissa että koulun yhteisissä tiloissa ja puhui enimmäkseen englantia. Jokainen, lapsi tai aikuinen, minä mukaan lukien sai ottaa säkistä karamellin, kunhan osasi toivottaa Jyrille hyvää Australian päivää, ”Happy Australian Day!” Toisen karkin sai, jos osasi kertoa Australiasta jonkin faktatiedon. Monet kolmosnelosten oppilaistakin tienasivat toisen karamellin tällä lauseella: ”The capital of Australia is Canberra.” Eläimistä tiedettiin ainakin koala ja kenguru.

Australian maisemia
ruokatunnin ratoksi.

Aussipäivä sai suuren suosion. Ruokatuntien aikana ruokasalin laidalla olevan näyttämön isolla näytöllä esiteltiin Australian maisemia, videokuvaa autiomaista ja isoista kaupungeista. Karkkeja riitti koko päiväksi. Koulun yhteisissä tiloissa yläluokkien isot pojatkin seisoivat kiltisti jonossa ja vuorollaan taikasanat lausuttuaan nappasivat karkin tai kaksi Jyrin kengurupussista.

Mielestäni kerrassaan mainio idea kansainvälisyyskasvatukseen! Kuulin toisen käden tietona, että muutamat yläluokkien ulkomaalaistaustaiset oppilaat olisivat jo kyselleet opettajilta, voitaisiinko jotakin vastaavaa järjestää heidänkin kansallispäivinään. Perästä kuuluu, toivottavasti.

 

Juhlan jälkeen arki jatkui, opeteltiin adjektiiveja

Kevätlukukauden alkaessa torstaisin pidetty lukutunti on erityisopettajien aikataulujen takia siirretty alkuviikkoon enkä minäkään siis ole päässyt enää lukupoikieni lukutaidon kehittymistä seuraamaan (paitsi sattumalta kerran, kun yksi heistä matematiikan tunnilla luki erinomaisen sujuvasti ääneen yhden sanallisen laskutehtävän tekstin!) Nyt torstaisin suomen kielen tunnilla opetellaan kielioppiasioita. Isosta adjektiivijoukosta jokainen sai koota mieleisensä virkkeen. Yksi jäi mieleeni: ”Vihainen äiti pesi likaisen Padin.”  Taisi olla kotoa muistettu esimerkki?

Viides vuosi kouluvaarina alkaa!

 

 Lukutaitoista ei helpolla huijata

”Hei kouluvaari, olen joululomalla lukenut!” Reippain lukupojistani sai heti aamulla mieleni iloiseksi, kun kevätlukukauden ensimmäisenä vaaripäivänä tapasimme. Muistelin Finlandia-voittaja Iida Rauman kiitospuheen ydinsisältöä palkinnonjakotilaisuudessa 1.12.2022:

”En ole niinkään huolissani lukijakunnan katoamisesta. Kaikkien ei tarvitse lukea kaunokirjallisuutta. Sen sijaan pelkään yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja demokratian romahtamista. ”Eriytynyt” lukutaito, tarkoittaa eriarvoisia ihmisiä. Lukutaitoinen ihminen on kriittinen ja hankala hallittava. Lukutaidoton ihminen puolustuskyvytön, huijattavissa ja heikoilla. On turha kuvitella, etteikö joku yrittäisi hyötyä tästä. (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009238494.html). Lukupojallani ei vielä ole Finlandia-voittajan sanavarastoa mutta on hänkin jo huomannut, minkä riemun parantunut lukutaito tuo tullessaan. Toivottavasti kipinä säilyy.

 

Mikä on substantiivi, entä kukka monikossa?

Tänään ei suomen kielen tunnilla käyty lukemassa, vaan keskityttiin kielioppiasioihin, substantiivien monikkomuotoihin. Siis näihin: Kukka-sanan monikko ei ole kukkat vaan kukat ja ilta monikossa on illat, ei iltat ja niin edelleen. Yksi pojista ei ollut aiheesta ollenkaan kiinnostunut vaan hääräili jotain ihan omiaan (ei ollut näitä minun lukupoikiani). Menin hänen vierelleen ja rohkaisin keskittymään monisteen tehtäviin. Parin kehotuksen jälkeen poika parahti: ”Mutta kun minä en tiedä, mikä on substantiivi!” Samassa paperit lensivät lattialle. Annoin hänelle puoliääneen noin 30 sekuntia yksityisopetusta aiheesta: ”Substantiivien erottaminen muitten sanojen joukosta ja mihin niitä tarvitaan.” 

Poika haki lattialta sinne lennähtäneet paperit ja teki muutaman tehtävän, kunnes taas kyllästyi, painoi päänsä pöydälle ja osoitti, että ei enempää kiinnosta. ”Minkäs takia minulle kiukuttelet”, kysäisin. Hän ei vastannut mutta jostakin syystä poikaa itseäänkin alkoi naurattaa omat kiukuttelutouhunsa. Hän nosti päänsä häkeltyneesti hymyillen ja alkoi kohtuullisella tarmolla tehdä tehtäviään. Kohta kello jo soikin ja tunti päättyi. Toinen monistesivu jäi kotiläksyksi.

 

Kouluvaari rahamiehenä

Yhteiskuntaopin tunneilla oli pitkin syksyä puhuttu erilaisista tavoista vaikuttaa,
äänestämisestä, osallistumisesta päätöksentekoon ja omien mielipiteitten perustelemisesta. Tänään päästiin käytännön harjoituksiin: Minusta tehtiin se iso pomo, jolla oli rahaa vaikka kuinka paljon toisille jakaa, kunhan rahan tarve vain osattiin kunnolla perustella. Oppilaat jaettiin 3–4 hengen ryhmiin ja he saivat kuvitella tarpeen, mihin minulta tulisivat rahaa pyytämään. Jokaisesta ryhmästä tuli sitten valittu edustaja minun puheilleni ja kaikki muut kuuntelivat hänen tilannekuvaustaan ja perustelujaan. 

Lasten mielikuvitus on kyllä mahtava: Yksi ryhmä pyysi rahaa jollakin tavalla pulassa olevien eläinten pelastamiseen, toinen avaruusasemalla oleville astronauteille vapaa-ajanvieton tylsyyden lievittämiseen, kolmas ryhmänsä yhden pojan yhdeksän lapsen elättämiseen! Yksi ryhmä puhutteli minua nimellä Zelon Tusk mutta näyttävimmin minuun yritti vaikuttaa se poikien ryhmä, joka ryömi valtaistuimeni eteen nenät maassa ja takapuolet pystyssä kuin kansa kuninkaan luokse joissakin vanhoissa satukuvituksissa. En muista, mihin he rahaa tarvitsivat mutta kyllä minä sitä heillekin avokätisesti lupasin. Hauska ja varmaan lapsillekin mieliin jäänyt harjoitus!

 

Neljä mukavaa vuotta jo mennyt

Aamulla alkoi viides vuoteni Syvälahden kouluvaarina. Toinen ja kolmas vuosi jäivät koronan takia aika vähälle osallistumiselle mutta sekä ensimmäisen että päättyneen neljännen vuoden olen onnistunut olemaan mukana varsin säännöllisesti. Kertaakaan en ole katunut, että aikanani suostuin kouluvaariystäväni Reino Hurrin kehotukseen: ”Tule katsomaan, mitä kouluvaarit tekevät!” Tänään kyllä vähän hätkähdin, kun aamulla tulin kortteliimme ja Mirja-ope sanoi: ”Hyvä kun tulit, yksi opettajistamme on tänään sairauslomalla!”  Ei hän onneksi tietenkään sitä tarkoittanut, että minä nyt sijaiseksi ryhtyisin, vaikka se siltä kuulostikin. Se tarkoitti vain sitä, että olen yksi aikuinen lisää kolmosnelosten korttelissa.

Koulupäivämme eteni hiukan vajaalla aikuisten joukkueella ihan normaalisti lukujärjestyksen mukaan. Päivän päätteeksi opettajien kiitokset avustani tietysti lämmittivät mieltäni. Niin kauan kun saan tästä mainiosta vapaaehtoistyöstä enemmän kuin annan, on kaikki hyvin.

Joulu lähestyy, ja Iso Paha Susi

Vähän erilainen joulunäytelmä 

Uusia käänteitä tutussa tarinassa.

Lukutunnilla ei nyt treenattukaan tavallista peruslukutaitoa, vaan tavoitteet olivat korkeammalla: Kolmosnelosten joulujuhlan näytelmän pohjaksi olivat opettajat valinneet tutun tarinan Isosta Pahasta Sudesta ja kolmesta pienestä jouluporsaasta.  Aihe oli annettu oppilaitten jatkokäsittelyyn. Kertomukseen olikin ilmestynyt useita lisähenkilöitä, mm. Shrek ja räppäriryhmä sekä uusia, jännittäviä juonenkäänteitä. Näytelmässä on kaksi kertojapoikaa. Pojat harjoittelivat omia vuorosanojaan ja itse koetin vuorollani eläytyä esittämään kaikkia muita hahmoja, mm. vihaista tiilikauppiasta, äitiporsasta ja pahaa sutta. Olimme aluksi harjoitelleet koko luokan kanssa Petteri Punakuonoa eikä meillä siten ollut ihan koko tuntia enää käytettävissä mutta kahteen kertaan ehdimme kyllä näytelmän käydä läpi. En kerro sen enempää juonipaljastuksia mutta yhden kyllä: Loppu hyvin, kaikki hyvin.

 

Kouluvaari kielikylvyssä

Puukäsitöitten tunnin lopussa minulle opetettiin kieltä, jota en ennestään osannut sanaakaan (enkä kyllä harjoituksen jälkeenkään). Yksi ryhmän tytöistä sanoi minulle ohi kulkiessani jotakin vekkuli pilke silmissään. Äänen sävystä päättelin, että hän kysyi jotakin. Mitä sanoit, kysyin häneltä ja hän sanoi tuon saman sanan uudestaan. Se oli hänen omaa äidinkieltään. Sitten hän kehotti minua toistamaan sanan hänen perässään. Lausuin sanan niin kuin sen olin kuullut mutta ei se varmaan ihan oikein mennyt, niin paljon tyttöä lausumiseni nauratti. Koska hänellä oli puolivalmiit puujalat käsissään, niin arvasin lopulta, mitä hän tarvitsi. ”Maalarinteippiä?” Se oli oikein. Teippiä tarvitaan puutöissä oman työn merkitsemiseen, eikä teippirullaa näkynyt missään. Jostakin sitä sitten löysin ja päivän kielikylpyni oli ohi.

 

Nuori fiksu harjoittelija

Meillä oli tet-harjoittelijana ( = TyöElämään Tutustumassa) 15-vuotias Kalle St. Olofskolanin yhdeksänneltä luokalta. Uskallan ilman lupaa kirjoittaa hänen nimensä tuohon julki, koska hän suoriutui tutustumisestaan erinomaisesti. Aikuisten kanssa hän osasi keskustella asiallisesti ja hän osasi kysyä asioista tavalla, joka kertoi aidosta kiinnostuksesta. Mutta erityisen mukavaa oli seurata, kuinka hän käsityötunnilla sai mutkattomasti kontaktin meidän oppilaisiimme, kun he yhdessä esimerkiksi miettivät työstettävien puupalojen kiinnitystapoja höyläpenkkiin. Kalle kertoi itsekin mielellään tekevänsä käsitöitä. Hyvä tyyppi!

 

Luostarivuoren tarinat ja rakennukset kiinnostivat lapsia varsin paljon.
Opas veti kierroksen lapsille sopivalla tavalla.

Jouluvalmisteluja Luostarinmäellä

Syyslukukauden viimeisenä kouluvaaripäivänä kävimme Luostarinmäellä sen entisajan asukkaitten jouluvalmisteluihin tutustumassa. Kymmenen asteen pakkasessa kuljimme talosta toiseen. Oppaan perässä kävimme muun muassa suutarin, merimiehen ja muurarin kodeissa sekä hevostallissa, jossa oli melkein oikea hevonen. Muutaman oppilaan mielestä tallin hajutehoste oli ehkä vähän liioiteltu, kun vaikutti ihan siltä, että siellä olisi ollut sitä itseään lattialla. 

Erilaisista kätköistä löysimme tonttujen antamien vihjeitten perusteella entisajan jouluvalmisteluista tietoa, mitä opas sitten täydensi. Kierroksen loputtua oppaamme Eeli kiitteli lapsia aktiivisesta kyselemisestä, ja me kaikki saimme Luostarinmäen tontuilta joululahjaksi merimiehen talon paperisen pienoismallin kotona koottavaksi.

 

Patterihevonen?

Matkalla Luostarinmäelle kuulin bussissamme mielestäni mainion arvoituksen:  

- Tiedätkö, miksi hevonen halusi itselleen patterit?
-    ???
- No tietenkin siksi, että se halusi olla virtahepo!

 

Hyvän mielen hetkiä

Kohta jää korttelimme joulukuusi
ihan yksinään joulua viettämään.

Yksi pojista Luostarinmäellä ei huolinut hänelle tarjottua pienoismallimateriaalia, vaan ilmoitti: ”Minulla on se jo. Myöhästyin aiemmin oman ryhmäni retkeltä mutta minulle tuotiin tuo koottava kouluun. Siksi en enää ota toista.” Rehellisyys maan perii, sehän tiedetään.

Marraskuisessa jutussani oli kertomus hauskimmasta matematiikantunnistani ikinä. Siinä pelasin yhden tavallisesti aika hiljaisen tytön kanssa noppapeliä, jossa hänkin innostui kovasti nauramaan ja juttelemaan kanssani. Tänään, kun näin hänet aamulla, hänellä oli minulle heti tärkeätä asiaa: Iloisin silmin hän kertoi, että yksi koulunkäynninohjaajistamme oli näyttänyt hänelle tuon tekstini ja he olivat siitä kai jotain jutelleetkin. ”Kiva, että kirjoitit, kiitos siitä.”

Juuri ennen kotiinlähtöäni tänään Ulla-ope antoi minulle sisällöltään hyvänmakuisen joulumuistamisen (syötävää, ei juotavaa). Mukana oli kaunis joulukortti, jonka kaksi Ullan nimeltä mainitsemaa tyttöä oli kaikkien puolesta askarrellut. Kortin kääntöpuolelle he olivat kirjanneet etunimeni kirjaimilla alkavia ominaisuuksia, jotka heidän mielestään kuvasivat minua. En jäljennä niitä tähän mutta vihjeeksi voin sanoa: Kyllä on kivaa taas tammikuussa jatkaa näitä kouluvaaritouhuja, kun minusta noin nätisti ajatellaan.

Oikein hyvää joulua ja rauhallista uutta vuotta kaikille!

t. kouluvaari Mauri

Kivoin matikantuntini ikinä!

 

Tässä pelissä jäin pahasti
häviölle, hyvä niin!

Neloset opettelivat positiivisia ja negatiivisia lukuja noppapelillä, missä peliin lähdettiin nollasta ja piti päästä plus kuuteen ennen pelipariaan. Nopan silmälukujen mukaan liikuttiin joko positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan. Aluksi yksi vähän ujonpuoleinen tyttö jäi parittomaksi, ilman pelikaveria. Kysyin häneltä, että kelpaisinko minä. Pikkuinen hymy ja nyökkäys kertoivat, että kyllä kelpaan.

Pelimme lähti hyvin liikkeelle: Olimme aika tasaväkisiä, välillä tyttö oli johdossa, välillä minä. Vaihteleva pelionni sai tytön ujoudenkin häviämään: Hän puhui ja nauroi iloisesti, kun heitti nopalla hyvän numeron tai kun hän pääsi minun edelleni kisassa. Eikä hän oikeasti mieltään pahoittanut huonoistakaan numeroista. Tunnelmaa ei pilannut sekään, että arpanoppa välillä pomppi jonnekin lattialle, mistä hän sen vikkelästi kävi poimimassa ylös.

Pelin lopputulos oli tytön ylivoimainen voitto: Olin taas jossain nollan lähellä, kun hän jo pääsi laskemaan: ”…Neljä, viisi, maalissa! Minä voitin!”. Häviöni oli todellinen. Omien pienten lastenlasteni kanssa pelatessa olen ehkä joskus joutunut vähän huijaamaan, jotta voittamisen ilo on osunut juuri heille. Tässä ei tarvinnut. Vielä reippaat ylävitoset ja hauska kisa oli ohitse.

Pelin jälkeen Oona-opettaja kertoi seuranneensa meidän pelaamistamme ja oli nähnyt siinä hyvin toimivaa ryhmädynamiikkaa. Ehkä niinkin, mutta minusta meillä vain oli molemmilla hauskaa, kun peli oli niin tasaväkinen. Toivottavasti näin kivan pelin avulla positiivisten ja negatiivisten lukujen käsitteet tulivat tytölle tutuiksi. Eniten toivon kuitenkin sitä, että turha ujous ja sivulle vetäytyminen jäisivät häneltä vähitellen pois ja hän rohkaistuisi olemaan aktiivinen osallistuja niin kuin äsken tässä pelissä. Ehkä niin tapahtuukin, kun hänen suomen kielen sanavarastonsa karttuu.

 

Ruokailun arkea

Ruokalistalla oli hernekeittoa, jälkiruoaksi ohukaisia (5 kpl/hlö) ja mansikkahilloa. Hernekeitto selvästi jakoi oppilaitten mielipiteitä, toisilla oli lautanen täynnä, toisilla oli vain tahra lautasen pohjalla. Jälkiruoka syötiin niillä välineillä, mitkä keittiö oli linjastoon laittanut: Samalla soppalusikalla, millä hernekeittoa oli juuri syöty, sekä veitsellä, jos oli sattunut sellaisen voin leivälle levittämistä varten tarjottimelleen ottamaan. Hilloisten ohukaisten syöminen näillä välineillä on pikkuisen hankalaa. Siksi monet söivätkin jälkiruokansa sormin, onneksi sentään juuri pestyin käsin. Säästetäänkö tässä väärässä paikassa, kun säästetään astiainpesuaineista eikä anneta haarukoita jälkkäriä varten? Lasten ruokailutavat eivät näin ainakaan hyvään suuntaan kehity.

 

Lukuhalut vaihtelevat

Lukupojat saavat itse valita,
mitä kirjaa haluavat lukea.

Kolmesta lukupojastani yksi ei tänään suostunut lukemaan sanaakaan.
Oma kirja oli kotona (mikä saattoi olla hyvä merkki lukemisharrastuksesta?) eikä kaverin kirjasta lukeminenkaan maittanut. Lähetin hänet takaisin luokkaan harjoittelemaan joululauluja muitten oppilaitten kanssa (mikä saattoi olla hänen tavoitteensakin). Kuulin opettajilta tunnin jälkeen, että hän oli luvalla käynyt kirjastosta hakemassa itselleen uutta luettavaa. Ehkä ensi kerralla on taas parempi päivä, toivotaan niin.

Minulle jäi tämän päivän tunnille siis vain kaksi lukupoikaa, mutta he olivatkin sitä innokkaampia ja tuttua keskustelua käytiin taas: ”Joko nyt olisi mun vuoro?” ”Ei kun mä luen vielä yhden aukeaman, tai kaksi.” Kaikkiaan sentään he lukivat suunnilleen saman verran. Ulla-ope oli tällä viikolla kuunnellut kaikkein innokkaimman ja mielestäni eniten kehittyneen lukupoikani lukemista. Hän sanoi huomanneensa merkittävän taitoharppauksen viime kevään tilanteeseen verrattuna. Se oli mukava kuulla. Toinenkin havainto on samasta pojasta: Sini-opesta tuntui, että muittenkin aineitten tehtävät ja läksyt olisivat alkaneet sujua paremmin. Tämä osui suoraan kouluvaarin sydämeen: En ole turhaan tänä syksynä monta tuntia kuunnellut poikien ääneen lukemista, auttanut pitkien ja vaikeitten sanojen selvittämisessä ja lähetellyt koteihin positiivisia Wilma-viestejä! Molemmat tämän päivän lukupojat olivat itsekin sitä mieltä, että lukutaito on parantunut. Lukeminen todellakin kannattaa aina, ja sen harjoitteleminen.

 

Päivän epäonnistumiseni ja onnistumiseni:

Tässä on itse tehty nappi
itse tehtyyn padipussukkaan
tekstiilikäsitöissä.

Viime viikon tekstiilikäsitöissä en saanut lankaa neulansilmään, vaikka yritin muutamankin kerran.
Apuani (testausmielessä?) pyytänyt tyttö otti sitten neulan ja langan minulta ja näytti, miten se onnistuu ensimmäisellä kerralla. Pitää kai kotona vielä harjoitella, jos joku sattuisi joskus taas apua pyytämään. Voi olla, että maine meni jo.

Yhteiskuntaopin tunnilla puhuttiin presidenteistä. Lapset tiesivät Sauli Niinistön sekä pari aikaisempaa, Tarja Halosen ja Urho Kekkosen. Oona-ope kysyi yllättäen minulta, muistanko minä näiden lisäksi vielä muita. Silloin pääsin loistamaan: Luettelin oikeassa järjestyksessä kaikki Suomen presidentit Ståhlbergistä Niinistöön. Samalla kyllä ajattelin, että tätäkö varten minä olen tuon nimilistan opetellut yli 60 vuotta sitten (Kekkoseen asti)? Että pääsen sen Syvälahden koulussa vuonna 2022 luettelemaan? Enpä sitä listaa juuri koskaan missään ole aikaisemmin tarvinnut. Lapset eivät mitenkään litaniaani reagoineet, eivät taputtaneet käsiään eivätkä ihmetelleet mahtavaa muistiani. Tämän päivän koululaisten ei onneksi tarvitsekaan osata tuota nimilistaa ulkoa. Heille tärkeätä on tietää, mistä eri aikoina virassa olleitten presidenttien nimiä lähdetään etsimään, jos niitä tarvitaan.

 

P.S.
Puukäsitöissä vaihtui ryhmä ja uudet oppilaat aloittivat puujalkojensa suunnittelun. Tässä ryhmässä tuli myös viimeviikkoisen matikantunnin noppapelikaverini. Kysyin häneltä, jäikö hänellekin pelistä hyvä mieli niin kuin minulle. Kyllä jäi. Sen kertoi nyökkäys ja leveä hymy, joka hänen kasvoillaan kävi.

Hyvä kun on hyviä sijaisia!

 
Kaikki kolme vakituista opettajaa poissa! Ihmettelin kolmosnelosten kortteliin aamulla tullessani, että missä nyt oikein mennään. Yksi opettajista oli muutama päivä sitten aloittamallaan opintovapaalla, toinen ennakoidulla sairauslomalla ja kolmas yllättävällä mutta toivottavasti lyhyeksi jäävällä sairauslomalla. Mutta eihän hätä sitten ollutkaan minkäännäköinen. Paikalla oli kaksi jo meille kotiutunutta ammattitaitoista sijaista ja kolmas, joka oli tänään Syvälahdessa ensimmäisen kerran elämässään. Vakituista väkeä oli paikalla Laura, koulunkäynnin ohjaaja. Niin, ja sitten vielä kouluvaarikin.

Uuden sijaisen ensimmäinen oppitunti oli matematiikkaa. Menin hänen ryhmänsä luokan takaseinustalle seisoskelemaan ja valmiina tarvittaessa auttamaan. Oppitunnin aiheena oli valmistautuminen tuleviin kertolaskun kokeisiin. Ihailin taas kerran meidän oppilaittemme suhtautumista luokan aikuisiin: Uudella opettajalla ei ollut aivan täsmällistä tietoa siitä, millä tehtävillä kokeisiin oli jo aikaisemmin valmistauduttu ja mitkä nyt olivat tekemättä tai kertaamatta. Oppilaat auttoivat opettajaa oikeille sivuille, näyttivät missä nyt mennään ja vastasivat asiallisesti hänen kysymyksiinsä. Hyvin lähti käyntiin. Oppilaitten mainio suhtautuminen koulutyöhön ja uuteen opettajaan jatkui: Työrauha luokassa oli koko lopputunnin ajan erittäin kiitettävä. Kukaan ei häärännyt omia juttujaan eikä häirinnyt toisten keskittymistä. Kohta opettajaksi valmistuva nuori sijainenkin kehui tunnin päätyttyä luokan työskentelytaitoja. Myöhemmin päivällä en hänen tunneillaan enää mukana ollutkaan. Arvelen hänen päivänsä sujuneen hyvin, ainakin hän välitunneilla näytti ihan levolliselta.

Työpisteen ja omien
vaatteitten suojaus on
maalatessa tärkeää.

Toisen, jo jonkin aikaa talossa olleen sijaisen kanssa olin mukana nelosten käsityötunnilla puutöitä tekemässä. Kävi ilmi, että opettaja oli tässä käsityöluokassa nyt ensimmäistä kertaa. Hänellä oli kyllä selvä suunnitelma siitä, mikä parin kaksoistunnin mittainen välityö tänään aloitettaisiin. Tarvittiin neliönmuotoisia laudanpaloja ja erilaisia työkaluja ja maalausvälineitä. Minä tiesin, että tuolla on lautavarasto, mutta en sitä, saako sieltä omin päin käydä materiaalia hakemassa. Tiesin myös, että tuossa vieressä on maalaamo mutta en sitä, mitä kaikkia turvallisuus- ja suojausohjeita pitää siellä osata noudattaa. Työkalukaapeista sentään löysin ihan itse sahoja ja vasaroita. Onneksi lähettyvillä oli käsityönopettaja Ilkka, jonka valtakuntaa tämä kaikki oli. Hän auttoi meidät alkuun ja sahasi pitkät laudat vähän lyhyemmiksi paloiksi, joita oppilaitten olisi helpompi ja turvallisempi käsitellä. Sama ilmiö toistui kuin äsken matikantunnilla: Oppilaat tiesivät työkalukaappien sisällön paremmin kuin minä ja kun heille oli jo aiemmin opetettu, miten mitataan, että laudasta tulee sahatuksi oikean mittainen pala, niin työthän lähtivät sujuvasti käyntiin. Sahauksen jälkeen kaikki eivät mahtuneet yhtaikaa maalaamaan, mutta oppilaat osasivat oma-aloitteisesti hakea jonotusajaksi materiaalia ”omiin töihinsä” eli vapaamuotoiseen askarteluun ja kaikilla oli koko ajan kiinnostavaa tekemistä.

Samaan aikaan toisaalla, Haarlan koulussa:

Kouluvaariystäväni Reino, joka on ollut Hirvensalon Haarlan koulussa vaarina jo monen monta vuotta, kertoi kouluvaarien aamukahveilla mukavasta kokemuksestaan: Haarlassa käy koulua myös Ukrainasta Suomeen muuttaneita oppilaita. Reino oli ottanut mukaan veistotunnille näitä Ukrainan lapsia ja opettanut heille sahaamista ja maalaamista. Aivan alusta oli aloitettu ilman yhteistä kieltä: Opeteltiin työkalujen suomenkielisiä nimiä: Vasara, saha, viila. Arpakuutio syntyi, kun ensin oli opittu, että vastakkaisten sivujen summa on aina seitsemän. Haarlan käsityöluokassa oli ollut iloinen tekemisen meininki!

Luku!

Nelosilla yhä useammat
 puujalat tulevat valmiiksi.
Näillä voisi mennä vaikka
Linnan juhliin itsenäisyyspäivänä!

Viime viikon lukutunnilla katselimme ensin kaikki yhdessä edellisen viikon kaupunkiretkemme valokuvia, ja sen jälkeen siirryin lukupoikieni kanssa tuttuun luokkaamme. Jo aamupäivällä oli ryhmämme innokkain ja edistynein poika tullut eteeni, tehnyt melkein asennon ja ilmoittanut: ”Minä olen valmiina!” Lupasin, että iltapäivällä luetaan taas. Millään mittarilla en osaa varmistaa, mutta korvakuulolta olen sitä mieltä, että kaikilla on tapahtunut myönteistä kehitystä: ”Minä luen nyt kaksi sivua”, ilmoitti se innokkain. Viime viikolla yksi pojista oli poissa mutta hänkin lienee harjoitellut kotonaan. Sain onnitella häntä: ” Hyvä! Nyt luit koko kappaleen ihan virheettömästi.” Tosin sujuvuudessa on vielä paljonkin hiottavaa. Kolmannen pojan, sen kapinoivan kieltäytyjän olemus on merkittävästi rauhoittunut. Hän lukee melko sujuvasti, vaikka valitseekin ja jaksaa lukea vain aika pieniä pätkiä kerrallaan.

Viikkoa myöhemmin, marraskuun ensimmäisenä torstaina lukutunti olikin heti aamulla. Innokkain poika puuttui joukosta, mutta hänen tilallaan ryhmässämme oli yksi tyttö. Pojat keskittyivät odottamattoman hyvin kuuntelemaan, kun tyttö luki ääneen. Ja aika hyvin lukikin poikiin verrattuna, vain melko hiljaisella äänellä. Ehkä hänellä itseluottamus vaatii enemmän tukemista kuin kohtuullinen lukutaito. Mutta mitä tekikään tuo tuttu kapinallisemme, kieltäytyjä ja ympäri luokkaa haahuilija? Pysyi melkein koko tunnin paikallaan, luki kunnollisesti pitkiä kappaleita kirjastaan eikä mitenkään osoittanut mieltään! Tunnin jälkeen kiittelin häntä hyvästä käytöksestä ja aktiivisesta osallistumisesta ja pyysin opettajaa kirjaamaan hänelle positiivisen Wilma-merkinnän kotiväelle tiedoksi. Sinne meni!

 

Aikuisten vanhatukka

Ennen päivän viimeisen tunnin alkua istuin ajatuksissani pitkällä penkillä. Viereeni tupsahti poika, jonka kanssa olin joskus jotain pientä jutellut mutta en sen paremmin häntä tuntenut, nimeltä kyllä. ”Mitäs mietit?”, poika kysyi minulta. Vastasin ihan totuudenmukaisesti, että kun tunti päättyy, menen suoraan parturille, kun minulla on aika varattuna runsaan tunnin päästä. Hän innostui vertaamaan hiuksiemme pituuksia. Hänen otsahiuksensa ulottuivat alemmas silmille kuin minun omat hiukseni minun naamalleni. ”Minulla onkin tämmöistä nuorten tyyliä. Sinulla on tuollainen aikuisten vanhatukka”, poika lausui mielipiteenään ja lähti jonnekin muualle. Kyselin opettajilta, että pitäisikö minunkin vähän nuorentaa lookkiani, esimerkiksi leikkaamalla sivuilta ihan kaljuksi ja jättämällä joku tupsu päälaelle, niin kuin nyt muotia on.

Eivät suositelleet. Parturi oli opettajien kanssa samaa mieltä.

P.S. Tämä on kouluvaariblogini viideskymmenes teksti. Ensimmäisen julkaisin talvella 2019. Jokaisella jutulla on ollut lukijoita. Kiitos palautteesta, mitä olen tähän mennessä saanut. Tarinat jatkuvat vielä...

 

Retkellä kotikaupungissamme

Aika kuluu lukiessa

Koulussa oli viikko sitten urheilupäivä, johon en osallistunut. Sen sijaan tein kaikenlaista mukavaa niitten kanssa, jotka olivat koulussa. Käsitöissä oli vain muutama oppilas paikalla ja auttelin heidän puujalkojensa ruuvailuissa, porailuissa ja maalailemisessa.

Kolmesta lukupojastanikin oli paikalla vain yksi, mutta sitäkin innokkaampana. Hän oli ilmoittanut minulle jo ruokailuun mennessämme: ”Olen valmis lukemaan!” Häntä ei häirinnyt kahden muun poissaolo, vaan kehotustani odottamatta hän ryhtyi jatkamaan Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historian ääneen lukemista. ”Olen harjoitellut kotona”, hän ilmoitti ja antoi mennä niin reippaasti, että jouduin jo vähän toppuuttelemaankin: ”Pisteen kohdalla kannattaa pitää ihan pieni tauko, niin ymmärtää paremmin, mitä on lukenut”. Totuudessa pysyäkseni täytyy kyllä sanoa, että joskus joku rivi jäi kokonaan väliin ja monimutkaisimmista sanoista tuli vain alku luetuksi ja loppu arvatuksi mutta lukuinto oli kyllä aivan kohdallaan. Välillä pidimme pieniä hengähdystaukoja. Selitin vieraitten sanojen merkityksiä ja juttelimme kirjan hahmoista, Mikael Agricolasta, Kustaa Vaasasta ja muista merkkimiehistämme. Paras palkinto tästä tunnista minulle oli se, kun poika luokan kelloa vilkuiltuaan huokaili: ”Kuinka aika voi kulua näin nopeasti!”

 

Vilinää Rannikon myyntikojulla

Kertomus Turku-retkestämme
ja lapsia ymmärtävästä torikauppiaasta

Seuraavalla viikolla kävin kouluvaarin hommissa kaksi kertaa: Keskiviikkona kaupunkiretkellä ja torstaina taas lukupoikiani kuuntelemassa. Kaupunkiretkeä varten kolmosneloset oli jaettu kolmeen noin 20 lapsen ryhmään. Kaikilla ryhmillä oli samat tutustumiskohteet mutta eri järjestyksessä. Fölin vuorobussilla meidän ryhmämme matkusti ensin Kauppatorille. Siellä tehtävänä oli parityöskentelynä selvittää, mitä vihanneksia, hedelmiä ja juureksia torilla oli myytävänä ja millä kilohinnoilla. Koteihin oli annettu ohje, että lapsille oli voinut antaa muutaman euron rahaakin mukaan mahdollisia toriostoksia varten. Lasten suosikkimyyjäksi osoittautui torikauppias Rannikko, eikä syyttä. Taustalta seurailin, kuinka hän otti lapset huomioon tasaver
taisina asiakkaina aikuisten ostajien rinnalla. Hän esitteli lapsille valikoimaansa ja vastaili ystävällisesti heidän kysymyksiinsä. Kaiken huipuksi hän jakoi lapsille maistiaisiksi ainakin satsuma-hedelmiä, ehkä joitain muitakin. Kyllä monet lapset siinä jotain pientä häneltä ostivatkin.

Otin Rannikosta ja lapsista kuvan, missä näkyy, kuinka ystävällisesti ja aidon avuliaasti hän meidän joukkoamme palveli. Vein siitä tulostamani paperikuvan pienen kiitosviestin kanssa seuraavana päivänä hänelle mutta kauppias itse ei sattunutkaan olemaan paikalla. Toinen myyjä sen sijaan muisti meidät oikein hyvin. Hän selvästi ilahtui kuvasta ja kehui mukavia lapsia, eilisiä ja toivottavasti myös tulevia asiakkaitaan. Kaiken kukkuraksi hän antoi minulle muovikassillisen omenoita lapsille kouluun vietäväksi!

 

Kirkkoon, museoon ja kirjastoon

Tuomiokirkossa riitti ihmeteltävää

Tuo omenakassijuttu oli siis torstaina mutta keskiviikkona kaupunkiretkemme oli vasta alussaan Kauppatorilla. Sieltä kävelimme siistissä parijonossa tuomiokirkkoon, Mirja-ope kärjessä ja minä peräpään valvojana. Opas kertoi meille kirkon esineistä (haarniskat, kuningattaren kruunu, votiivilaiva, …) ja kirkon historiasta, erityisesti Turun palossa tornista pudonneista kelloista sekä kuorin seinämaalauksista ja alttaritaulusta. Monia kiinnosti ja mietitytti kirkon lattian alle haudatut vainajat ja se, miksei sinne päässyt niitä katsomaan. 

Kun halukkaille oli vielä annettu enkeliheijastimet koulutietä turvaamaan, oli tärkeimmät asiat kirkosta nähty ja kuultu ja menimme ulos tuomiokirkkopuistoon syömään koulusta mukaan annettuja eväitämme. Ilma oli kaunis ja eväät maukkaita.

Puistosta oli vain muutama askel seuraavaan kohteeseemme, Sibelius-museoon. Äskeisestä evästauosta huolimatta ihan kaikki eivät enää oikein jaksaneet kiinnostua museon betoniarkkitehtuurista mutta hyvin siltäkin opaskierrokselta selvisimme. Näimme myös melkein museon takapihalla kasvavan korkean tammen, joka on sinne istutettu 1700-luvun puolivälissä, siis noin 260 vuotta sitten.

Sibelius-museoon tutustuimme ensin ulkopuolelta.
Talon takana vasemmalla näkyy se vanha tammi.

Viimeisessä kohteessamme sai ottaa ihan rennosti ja olla vain tai lueskella mitä halusi: Kaupunginkirjaston lastenosastolla sai pöytien vieressä istuen syödä vielä mahdollisesti jäljellä olleet eväät ja sitten etsiä hyllyistä mieluisaa lueskeltavaa. Kahden pojan kanssa käväisimme yläkerrassa aikuisten tietokirjaosastollakin selailemassa karttakirjoja, mutta eivät ne sitten loppujen lopuksi heitä pitkään kiinnostaneetkaan. Bussilla matkustimme takaisin koululle, missä olimme vähän ennen kello kahta. Takana oli kiva retkipäivä, mukavia kokemuksia ja uusia paikkoja kotikaupungistamme.

Torstaina sitten tulin kouluun kahdentoista välitunnilla mukanani kassillinen omenia, jotka olin torilta Rannikon kojulta juuri saanut mukaani. Tosin en ollut kehdannut sanoa omenien lahjoittajalle, että lapsia on kaikkiaan yli kuusikymmentä. Kokonainen omena pussistani olisi riittänyt ehkä puolelle lapsista. Niinpä opettajat päättivät jossakin sopivassa välissä pilkkoa omenat pieniksi, jotta jokainen saisi edes pienen maistiaissiivun.

Lukemaan vai pihaa siivoamaan?

Varsinaisesti olin tullut koululle lukupoikien lukutuntia varten. Jos tänään ei olisi luettu yhdessä, olisi lukemiseen tullut ensi viikon syysloman takia peräti kolmen viikon tauko. Siinä ajassa voi juuri syttynyt lukukipinä helposti sammua. Tänään oli kuitenkin jouduttu päivän lukujärjestyksen tunteja pitämään poikkeavassa järjestyksessä, ja luokan yhteinen lukutunti olikin ollut jo heti aamulla. Iltapäivän kaksi jäljellä olevaa tuntia käytettäisiin roskien keräämiseen koulun pihalta ja lähiympäristöstä. Siihen kolmosnelosista osallistuisivat lähes poikkeuksetta kaikki muut paitsi lukutunnilleni tulevat kolme poikaa.

Miten pojat sisälle jäämiseen suhtautuivat? Yksi luki edelleen innostuneena, toinen neutraalisti mutta kolmas kapinoi. Hän vältteli luokkaan tulemista, käveli sitten levottomasti ilman kirjaa luokassa edestakaisin ja kieltäytyi osallistumasta. Lähetin hänet ulos siivousporukoitten mukaan, koska ei tähän lukemiseen pakko ole osallistua. Poika meni, tuli kohta takaisin, haki lokerosta kirjansa ja tuli puhumattomana luokkaan, tosin omaan yksinäiseen pöytäänsä. Kaksi muuta poikaa luki vuorotellen ja kesken kaiken tuo kapinoitsija ilmoitti: ”Seuraavaksi luen minä!” Niinpä sitten lukikin ja parin lukukierroksen jälkeen hän tuli meidän yhteiseen pöytäämme istumaan ja luki vuorollaan ihan kunnolla. Vuorojen välissä piti kyllä käydä haahuilemassa ympäri luokkaa. Lopputunti sujui ihan kohtuullisen hyvin.

Kun kello soi, kaikki kolme poikaa lähtivät salamana luokasta ja pääsivät vielä tunniksi mukaan pihan siivoustalkoisiin. Yhdelle heistä pyysin opettajaa lähettämään kotiin positiivisen Wilma-viestin.

 

 

Lukupojat työtään jatkaa

   

”Hei Mauri, mennäänkö tänään taas lukemaan yhdessä?” Sydämeni hypähti ilosta yhden ylimääräisen lyönnin, kun kuulin tuon innostuneen kysymyksen yhdeltä viime viikolla aloittaneen lukuryhmämme pojalta. Kyllä mentiin, kun lukutunti alkoi. Siirryimme taas, kolme poikaa ja minä, rauhalliseen luokkaan. Pojat lukivat ääneen viime viikolla aloitettuun tapaan kukin vuorotellen pätkiä kirjoistaan ja toiset kuuntelivat sen verran kuin jaksoivat. Eivät toki ihan koko aikaa eikä aina valtavan kiinnostuneina mutta olivat mukana kuitenkin. Ja lukivat aktiivisesti omalla vuorollaan. Tunti kului vikkelästi ja lopuksi kysyin pojilta, mitä kotona sanottiin viime viikolla ansaituista positiivisista Wilma-merkinnöistä. ”Olenko minä saanut positiivisen merkinnän?” kysyi pojista yksi. Hänen kotonaan oli Wilma jäänyt lukematta mutta toisten naamat paljastivat, että hyvää se oli heille tehnyt. Toisenkin kokoontumiskerran jälkeen lähetettiin poikien koteihin positiivinen viesti.

Viikkoa myöhemmin, siis ennen kolmatta kokoontumiskertaamme, yksi ryhmän pojista kysyi minulta ruokatunnilla astioita palauttaessamme: ”Luetaanko tänään yhdessä?” Vastasin myöntävästi ja pojan kommentti yllätti minut todella iloisesti: ”Hyvä, olen siihen valmistautunut! Olen kotona lukenut kirjaa jo monta sivua eteenpäin.” Oliko lukenut ääneen, jäi vähän epävarmaksi. Lukutunnin aikana olin kyllä kuulevinani, että pojan lukutaito olisi pikkuisen jo parantunut. Ainakin hän oli porukan innokkain lukija. Ehkä se oli vain omaa haluani havaita edistymistä mutta niin tai näin, ihan varmasti innostus lukemiseen oli ottanut jonkun mittaisen loikan. Toiset pojat lukivat kukin vuorollaan mutta varsinaista taidon kasvua en heissä vielä huomannut.

Itse tehdyillä puujaloilla
käveleminen vaatii vielä
aluksi opettajan tukea.
Huomatkaa kauniit värit!

Puujalat ovat valmiit!

Käsityötunnilla valmistuivat ensimmäiset puujalat kävelykuntoon. Lupaamaani kuvaa en niistä kuitenkaan voi julkaista. Tyttö kuvassani oli lähestulkoon tunnistamaton mutta kun ”mun pääni on tollai vinossa”, niin sovimme, että kuvaa ei nettiin laiteta, edes rajattuna. Viikkoa myöhemmin valmistuivat toiset puujalat, nekin tytön tekemät. Hänen kävelystään Mirja-open tukemana sain kelvolliset kasvottomat kuvat mutta näkisittepä (mutta ette näe!), mikä ilonsekainen jännitys tytön kasvoilta loistaa siinä kuvassa, minkä talletan vain omien kouluvaarimuistojeni kansioon.

Maailmanpolitiikan arkipäivää

Samalla käsityötunnilla yksi pojista oli toisen kanssa eri mieltä siitä, onko Taiwan valtio vai ei. Aika yllättävä keskustelunaihe kymmenvuotiailla, mutta keskustelun aloittaja halusi minut tuomariksi samalla kun he askartelivat omien käsitöittensä kanssa. Aloittajalla oli aika paljon tietoa Taiwanin hankalasta asemasta Kiinan kyljessä ja Kiinan sen lähivesillä äskettäin pitämistä isoista sotaharjoituksista. Yritin selittää jotakin, mitä muistin Taiwanin historiasta ja miten määritellään itsenäinen valtio, mutta lopullisesti kiistakysymys jäi poikien mielestä vielä ratkaisematta. Poikien välit jäivät sentään olennaisesti parempaan kuntoon kuin noiden kahden maan keskinäiset suhteet tällä hetkellä.

 

Punakynää en paljon tarvinnut

Matikantunnin aluksi neljäsluokkalaisia testattiin, kuinka hyvin viiden kertotaulu onkaan hallussa. Kaikille jaettiin koepaperi, joka sisälsi neljä moniosaista laskutehtävää. Aikarajaa ei ollut, mutta vastaaminen kesti oppilailta vain noin 15–20 minuuttia. Sain tehtäväkseni tarkistaa koepaperit saman tien. Lopputunnin ajan Mirja opetti lapsille uutta asiaa, ja minä sain paperit punakynälläni tarkistettua vielä ennen kellon soimista. Hyvätasoista porukkaa: En tarkkaan laskenut, mutta suuri enemmistö oli suoriutunut testistä virheettömästi. Virheellisten joukossa monilla oli vain joku tehtävänosa jäänyt vastaamatta ja vain muutamilla oli selvästi vääriä vastauksia.

Jonoon järjesty!

Pitkän päivän päätteeksi harjoiteltiin yhteiskuntaopin tunnilla vielä ryhmätyötaitoja: Noin viiden hengen ryhmissä mentiin jonoon milloin minkäkin kriteerin perusteella. Nopein oikein järjestäytynyt ryhmä oli osatehtävän voittaja. Helpoin oli ensimmäinen: pituusjärjestykseen lyhyin ensin. Sitten tulivat vaikeammat: Hiusten pituus, puhelimen viimeinen numero, sukunimi, kotiosoitteet, koulumatkan pituus ja muita, mitä Heli-ope nyt keksikään. 

Meno luokassa oli aika reipasta. Yritin ylituomarina seurata, mikä ryhmä kulloinkin oli ensimmäisenä valmiina. Ei ollut ihan helppoa. Ryhmiä taisi olla viisi tai kuusi ja oli vaikea huomata, millä ryhmällä oli kädet ensimmäisenä pystyssä. Pisteitä ei saanut, vaikka olisi ollut nopein, jos jono oli kuitenkin väärässä järjestyksessä. Loppujen lopuksi kaikilla ryhmillä oli pisteitä ainakin yhdestä osatehtävästä ja jokaisella vähän voittajan olo.