Siivoamisesta ja syömisestä

 

 Onko maalauskoppi kunnossa?

Pöydän suojapaperi on vielä ihan siisti...hetken aikaa.

Käsityön kaksoistunnin viimeinen vartti käytetään työkalujen ja tarvikkeitten paikalleen palauttamiseen ja jälkien siivoukseen. Aika moni oli käynyt maalauskopissa omia puukäsitöitään maalaamassa. Maalauspöydän suojapaperikin oli siinä kunnossa, että se täytyi vaihtaa, jotta seuraavien maalareitten olisi mukava tulla siistiin työtilaan. En ollut sitä ennen tehnytkään, mutta yksi tyttö tarjoutui minua siinä auttamaan. Hän on olemukseltaan vähän hiljaisempi kuin luokan kaikkein vilkkaimmat tytöt. Leikkasimme yhdessä paperirullasta sopivan mittaisen palan ja teippasimme sen pöytään kiinni. Siistiä tuli. Tyttö teki huolellista työtä, vaikka toiset oppilaat jo olivat jonossa käsityöluokan ovella odottelemassa opettajalta lupaa lähteä välitunnille. Kun suojapaperi oli paikoillaan, menimme jonon jatkoksi ja sanoin Mirja-opettajalle kaikkien kuullen, että apunani ollut tyttö ansaitsee kyllä erityisen kiitosmaininnan antamastaan avusta.

Viikkoa myöhemmin oli taas käsityöluokan siivoamisen aika. Maalareita oli nyt ollut paljon vähemmän kuin viimeksi. Olin äkkiä naputellut maalipurkkien kannet kiinni ja purkit kaappeihin, eikä suojapaperia tarvinnut vielä vaihtaa. Kesken käsityöluokan lattian lakaisemista tuo viime viikon apulaiseni tuli minulta kysymään: - Olisiko maalauskopissa vielä jotain siivottavaa? Harmi kyllä, olin sen jo ehtinyt laittaa kuntoon, eikä sinne tarvinnut enää mennä. Tuo kysymys sai minut hyvälle mielelle. Ajattelin, että tytön mielestä viime viikon siivoushetki ja siitä saatu kiitos olivat olleet kivoja juttuja.

 

Koulun siisti piha on myös turvallinen.

Pidä lähiympäristö siistinä

Lähiympäristön viihtyisyys oli ympäristöopissa tunnin aiheena. Teemaan päästiin hyvin sisälle, kun 3–4 hengen ryhminä istuvat oppilaat vuorotellen lukivat ääneen oppikirjan tekstiä, virkkeen tai kaksi kerallaan. Kun yksi lukija oli lopettanut, toinen jostain muusta ryhmästä jatkoi. Syntyi hieno, jotenkin teatteriesitystä muistuttava vaikutelma, kun lukijan äänen tulosuunta yhtäkkiä vaihtuikin ihan toiseksi. Valaistustakin hiukan himmennettiin, jotta keskityttäisiin vähemmän katsomaan ja enemmän kuuntelemaan, kun toiset lukivat. Sitten minut yllätettiin: - Luepas sinä, vaari tuon luettelon pointit tuosta kuvasta, sanoi Mirja-ope yhtäkkiä. Nousin seisomaan. Otin pari askelta lähemmäksi juuri uusittua, entistä suurempaa näyttötauluamme, jotta näkisin tarkoitetun tekstin ja aloin lukea luetteloa. Sen perussisältönä oli se, että me kaikki voimme vaikuttaa oman lähiympäristömme viihtyvyyteen ja siisteyteen.

Kun olin luettavani lukenut, kysyi Mirja luokalta, että pitäisikö vaarille antaa positiivinen Wilma-merkintä hänen suorituksestaan. – Joo, huusivat lapset ja alkoivat spontaanisti taputtaa käsiään. Kumarsin heille kuin taiteilija esiintymisensä jälkeen ja ajattelin, että jos minä joskus saan Wilma-tunnukset käyttööni, niin tämä olisi jo toinen positiivinen merkintä siellä. Ensimmäisen halusi antaa monta vuotta sitten yksi oppilas, kun olin häntä jossakin tehtävässä neuvonut eteenpäin. Possareita satelee…

 

Perunalla vai ilman?

Koulun ruokalan linjastossa on ruokahävikin vähentämiseen kehottava kyltti ”Ota vain se, minkä verran syöt”. Ruokalistalla oli hyvänmakuista possua pippurikastikkeessa ja yhtenä lisukkeena keitetty kuorimaton peruna. Jonossa edessäni oli omaa annostaan kokoamassa kolmannen luokan tyttö, jolta perunan ottaminen kulhosta lautaselleen muovisilla ottimilla ei näyttänyt onnistuvan useasta yrityksestä huolimatta. – Saanko mä jättää tuon perunan tuonne, kun mä en tykkää siitä, hän kysyi minulta. Vilkaisin hävikkiruoan vähentämisjulistetta, mietin monipuolisen ruokavalion tärkeyttä loppupäivän jaksamisen kannalta ja sitä, että ruokailun pitäisi olla positiivinen kokemus. – Voit jättää sen ottamatta, sanoin tytölle, joka heti siirtyi eteenpäin ja olikin jo ottamassa maitoa lasiinsa. – Osaatko sinä kuoria tuollaisen keitetyn perunan, kysyin häneltä vielä. – En osaa, sanoi tyttö ja lähti annoksensa kanssa kohti ruokapöytäänsä. Jäin täyttämään maitolasiani ja miettimään, menikö tämä nyt oikein.

Mitä sinä olisit minun sijassani tehnyt tai antanut ohjeeksi? Keskustelumme miettimisaikoineen kesti maksimissaan parikymmentä sekuntia ja takanamme oli nälkäisten ruokailijoitten jono. Perunalla vai ilman?

 

Koko kouluvaariurani aikana en ole ottanut yhtään kuvaa kouluruokailusta. Tässä harjoitellaan tulevan joulujuhlan ohjelmaa Mirkka-open johdolla. Vuoroaan odottavat lapset istuvat ruokalan pöydissä.

Oikein hyvää joulua ja erinomaista uutta vuotta!

t. kouluvaari Mauri

Lapsen oikeuksista

YK:n Lapsen oikeuksien päivän teemana oli tänä vuonna ”Lapsella on oikeus kuulua”. Hyvin valittu, monimerkityksinen teema. Lapsella on oikeus saada äänensä kuuluviin ihan konkreettisesti ja myös niin, että hänet huomataan ja häneltä aidosti kysytään hänen mielipidettään. Syvälahden lapsille alakoulun puolella teemapäivän näkökulmaksi oli valittu lapsen oikeus kuulua yhteisöön, olla ja toimia yhdessä lähiympäristönsä ihmisten kanssa. 

Miten yhteisöön kuulumista voidaan harjoitella? Esimerkiksi niin, että luodaan yhdessä jotakin sellaista, että lopputuloksesta jokainen voi sanoa: Tuossa minä olin mukana, tuon me olemme tehneet. 

Maalataan yhdessä taulu 

Kolmen taiteilijan yhteisvoimin on syntymässä
aika näyttävän näköinen taideteos.

Aamupäivän mittaisessa teemapäivässä oli kolme tehtävärastia, ykköskakkosten,
kolmosnelosten ja vitoskutosten korttelit. Annettu tehtävä tehtiin noin kolmen hengen ryhmissä niin, että ryhmien jäsenet olivat kaikki eri kortteleista, siis eri luokilta, eivätkä he todennäköisesti tunteneet toisiaan ennestään. 

Kunkin ryhmän tehtävänä oli luoda yhteinen vesivärimaalaus, jossa olisi monivärinen pohja ja jossa kiemurtelisi erilaisia polkuja. Kaikki lapset olivat innostuneita ja tehtävälle varattu tunti kului tosi nopeasti. Seurailin taideteosten syntyä enkä havainnut yhtään sellaista ryhmää, missä joku olisi jäänyt tai jätetty erilleen. Kaikki pääsivät antamaan oman luovan panoksensa lopputuloksen hyväksi.

Kirjoitetaan yhdessä tarina 

Sitten siirryttiin korttelista toiseen. Menin katsomaan, mitä ykköskakkosten korttelissa tapahtui. Siellä kirjoitettiin tarinoita annetuista aiheista. Muitakin otsikkoja oli, mutta en muista kuin yhden: Ystävällinen leijona. Ensin ryhmässä ideoitiin yhdessä, mitä ystävälliselle leijonalle tapahtuisi ja sitten tarina kirjoitettiin paperille niin, että kukin vuorollaan kirjoitti lauseen tai kaksi. Yksi punapukuinen pikkutyttö, ymmärtääkseni ekaluokkalainen, hämmästytti minua taidoillaan. – Se voisi mennä vaikka näin, hän sanoi ja sitten hän kertoi ryhmälleen, mitä kaikkea leijonalle voisi heidän tarinassaan tapahtua. Tarinassa oli ainakin kolme, ehkä neljäkin eri käännettä. Ajattelin lämmöllä tuon lapsen vanhempia: Tuollainen mielikuvitus voi syntyä vain lapselle, jonka kanssa on pienestä saakka luettu satuja ja loruteltu yhdessä Tiitiäisen satupuuta ja muita lasten juttuja. 

Leikitään yhdessä kivoja leikkejä 

Vitoskutosten korttelissa leikittiin yhdessä.

En jäänyt seuraamaan, minkälaiseksi tuo leijonatarina lopulta muotoutui, vaan menin vitoskutosten kortteliin katsomaan, kuinka siellä opeteltiin yhteisöön kuulumista. Täällä ei oltu kolmen ryhmissä, vaan yhtenä isona piirinä, joka juuri ja juuri saatiin mahtumaan korttelin torille. Leikin nimi oli ”Lännen nopein”. Siinä opeteltiin muistamaan uusien kavereitten nimiä. Minulle vieras leikki oli monelle lapselle ennestään tuttu ja mieluinen. 

Toinen hauska leikki oli ihmismuistipeli. Siinä parit ensin sopivat, mikä olisi heidän ääniliikeyhdistelmänsä ja sitten he asettuivat eri paikkoihin torilla. Kun etsijä kosketti olkapäätä, piti aloittaa sovittu ääniliikeyhdistelmä, jotta etsijä sitten voisi muistaa, kuka toinen liikkui noin ja piti tuollaista ääntä. Leikki oli hauska mutta aluksi vaikea, koska leikkijöitä oli niin paljon. Puoleen päivään mennessä kaikki lapset olivat osallistuneet kaikkiin tehtäviin ja leikkeihin. 

Kuinka onnistuttiin? 

Kello 12 alkaneen välitunnin aikana opettajat pitivät onnistumisen arviointipalaverin eli hakivat kupin kahvia ja juttelivat vapaamuotoisesti siitä, kuinka tämän erikoispäivän toteutus oli onnistunut. Yleisvaikutelma oli varsin myönteinen. Opettajat kehuivat, että lapset olivat innokkaasti tehneet tehtäviä ja siirtyneet siivosti ja reippaasti aina tehtävärastilta toiselle. Ehkä myös tunne kuulumisesta tähän yhteisöömme oli siinä samalla kasvanut. 

Mieleeni jäi, kuinka yksi opettajista puhui oppilaista nimityksellä ”meidän ihanat lapset” tarkoittaen juuri sitä, mitä sanoi, ilman ironian häivääkään. Muut opettajat nyökyttelivät sen näköisinä, että olivat lapsista ihan samaa mieltä. Niin minäkin.

Käsitöitä ja hyviä tapoja

Valmista alkaa tulla

Syksyn aikana tehdyt kolmasluokkalaisten puukäsityöt alkavat valmistua. On suunniteltu, mitattu, sahattu, porattu, hiottu ja maalattu ja vaikka mitä ihan omin käsin. Ja komeita tuloksia on tullut. Tämän kynätelineen tekijä on aivan ansaitusti ylpeä omista taidoistaan.

 

Hetki erityiskouluvaarina

Erityisopettajamme Marja pyysi minua hetkeksi tuuraamaan häntä kahden oppilaan koetilanteen valvonnassa. Koe mittasi luetun ymmärtämistä ja samaa koetta muut kolmasluokkalaiset tekivät samaan aikaan oman korttelimme torilla. Jäimme kolmistaan korttelimme pienimpään luokkahuoneeseen. Nykyään oppilaat voivat koetilanteessa kysyä valvojalta neuvoja, jos vaikka jokin tehtävä ei tunnu aukeavan. Valvoja voi auttaa oppilasta eteenpäin oikeaan suuntaan, mutta ei tietenkään saa kertoa oikeata vastausta. Pari kertaa neuvoin kummallekin lapselle, että mistä päin koemateriaalia voisi oikea vastaus löytyä ja molemmat saivatkin sitten vastauspaperinsa valmiiksi ennen tunnin päättymistä.

Siinä istuskellessani juolahti mieleeni erityinen ajatus: Aloin miettiä, onko minusta nyt tulossa erityiskouluvaari, kun erityisopettajan pyynnöstä valvoin erityistä tukea tarvitsevien oppilaitten koesuoritusta noin puolen tunnin ajan. Vastasin itselleni, että ei minusta tule mitään erityistä, vaan pysyn ihan tavallisena peruskouluvaarina. Sen sijaan jokainen lapsi meidän korttelissamme on erityinen, ei erityisopetuksen tarkoittamassa mielessä, vaan omana yksilönään omine elämänvaiheineen, luonteenpiirteineen ja taitoineen. Tässä mielessä lapsen erityisyys ei riipu siitä, tarvitseeko hän enemmän apua oppimiseen kuin joku toinen, kuuluuko hän luokan primusoppilaisiin vaiko kenties siihen suureen keskijoukkoon, jonka koulunkäynti sujuu koko ajan kohtuullisen hyvin ja melko tasaisesti, välillä huonommin ja välillä paremmin. Erityisesti ihan jokaiselle heistä toivon voivani antaa tukea heidän tarpeittensa mukaan.

 

-            Huomenta, hyvää huomenta, heippa, terve, päivää, hyvää päivää, ...

Neljäsluokkalaiset innostuivat tervehtimään kouluvaariaan oikein jonossa ja iloisesti hymyillen ja vaari nyökytteli kaikille oman tervehdyksensä. Mistä oli kysymys, keskellä päivää? Hyvien tapojen opettelemisesta! Minä olin se bussikuski, jonka ajoneuvoon oppilaat nousivat siistissä jonossa, tönimättä ja etuilematta. Eivät he melunneet eivätkä laittaneet reppuaan viereiselle tyhjälle penkille. Mainiosti sujui tämä harjoitus. Kaikki muutkin hyvät tavat tiedettiin oikein erinomaisesti. Muiden muassa kiittäminen, anteeksipyytäminen, avun tarjoaminen ja siistit ruokailutavat olivat kaikkien tiedossa.

Ajattelin itsekseni, että vaikka tuo kaikki tiedetään aivan hyvin, niin kriittinen kohtahan on se, että osataanko oikealla hetkellä havaita, että juuri nyt on vaikkapa kiittämisen, avun tarjoamisen, istuinpaikan luovuttamisen tai anteeksi pyytämisen hetki. Sellainen vaikutelma harjoituksista ja keskusteluista jäi, että Syvälahden lapset huomaavat sen jo varsin hyvin.

 

Nopeaa reagointia uuteen tilanteeseen

Kolmosnelosten opettajilla on monia hyviä ominaisuuksia. Yksi niistä on kyky nopeasti reagoida yllättäviin tilanteisiin. Yksi opettajista oli äkillisesti sairastunut yön aikana ja joutunut jäämään kotiin. Toinen oli lukujärjestyksensä mukaisesti tulossa töihin vasta myöhemmin aamupäivällä. Paikalla oli aikuisia yksi opettaja, yksi koulunkäynnin ohjaaja ja kouluvaari. Poissaolija oli puukäsitöiden opettaja ja alkamassa oli kolmasluokkalaisten kaksi tuntia käsitöitä, puolelle porukasta puutöitä ja toiselle puolelle tekstiilitöitä. Kouluvaarina olin aiemmin ollut apuna puukäsityöluokassa. Määräysten mukaan vaaria ei kuitenkaan voinut yksinään jättää valvomaan ja ohjaamaan käsityöluokan oppilaita ja heidän työturvallisuuttaan.  Puukäsityötunnit piti siis korvata jollakin muulla oppiaineella.

Tekstiiliryhmä haki ohjaajan johdolla keskeneräiset työnsä tekstiilityöluokasta, ja oppilaat jatkoivat korttelissamme omilla paikoillaan ja omilla puikoillaan neulomistyötään. Samalla opettaja oli avannut netin ja valinnut sieltä katsottavaksi uudehkon suomalaisen lastenelokuvan. Tunnelma oli vähän kuin ompeluseurassa: samalla kun neulottiin, seurattiin elokuvaa ja juteltiin muutama sana silloin tällöin. Elokuva oli hauska ja aikuisiakin jossain määrin kiinnostava. Siinä kerrottiin omatoimisuudesta ja rehellisyydestä ja siitä, kuinka ystävyys voi syntyä vähän erilaistenkin ihmisten kesken. Ihan selvästi siis suomen kielen ja kulttuurin opiskelua. Elokuvan jälkeen keskusteltiin hetken aikaa elokuvan plussista ja miinuksista. Toinen opettaja tuli sitten ajallaan töihin ja kolmen opettajan töitten tekeminen kahden opettajan voimin jatkui koko päivän ajan, mielestäni kiitettävin tuloksin.

 

P.S. Halloween-perjantaita varten kehotettiin kaikkia koulussa pukeutumaan näyttävästi ja teemaan sopivasti. Oppilaitten laatimissa mainosjulisteissa oli yksi rajoitus, minkä täsmällistä sanamuotoa en muista, mutta sisältö oli tämä: Ei leikkiaseita, kuten miekkoja tai laserpyssyjä.

Minusta se oli hyvä ohje.

 

Lasten juttuja ja aikuisten asioita

 

Yksi kokkailee, toinen hoitaa omia marsujaan

Viime kerralla julkaisin jutussani ensimmäisen esimerkin siitä, miten lapset olivat harjoitelleet blogijuttujen kirjoittamista omasta elämästään. Mielestäni nämä tekstit kertovat lasten elämän tärkeistä asioista niin hienosti, että esittelen vielä muutaman.

Yksi kolmosen tytöistä kannustaa mukavasti kokkailuharrastuksen pariin:

Kokkiblogiin oli liitetty myös tarjoiluehdotus.

Teen yleensä oman aamupalani. Siitä minulle tuli idea tehdä oma kokkiblogi. Se on mukavaa kokata esim. pannareita ja sadepäivinä on mukavaa. Mun mielestä esim. kermavaahto sopii kaikkiin herkkuihin, vaikka just lettuihin. Kokkaaminen on oikeesti hauskaa. Kannattaa kokeilla. Tää blogi loppu tähän. 

Toinen tyttö kolmannelta luokalta kertoo omien marsujensa hoitamisesta:

Marsublogi torstai 4.9.2025

Marsut kaverikuvassa:
Vasemmalla Laku, oikealla Toffee.

Mun marsut heräsi ja herätti minut. Sitten otin ne viltille ja ne juoksi viltin alle piiloon. Annoin niille tomaattia ja kurkkua. Sitten he alkoi nukkua. Marsut nukkuivat kasassa.

Sitten kun he nukkui silitin heitä. Heidän nimet on: vaalea on toffee, tumma on laku.

He ovat ihania. Sitten laitoin heidät lattiahäkkiin. Sitten menin nukkumaan. Kun olin päässyt sänkyyn, he alkoi riehua. Laitoin he ylähäkkiin ja he rauhoittui.

 Aikuisten asioita

Aika harvoin olen blogissani kirjoittanut mitään kouluvaarien yhdistystoiminnasta. Nyt kirjoittamiseen kuitenkin on hyvä syy: Yhdistyksemme Kouluvaarit ry järjesti syyskuun lopussa piknik-risteilyn Maarianhaminaan ja takaisin. Nelisenkymmentä vaaria kuunteli menomatkalla muutamia hyvin valmisteltuja puheenvuoroja.

Kaksi puheenvuorojen käyttäjistä kuului Syvälahden koulun aikuisiin: Vitoskutosten kouluvaari Epa kannusti meitä etsimään lisää kouluvaareja, koska kiinnostusta meihin on monissa kouluissa.

Ykköskakkosten opettaja Elli kertoi opettajan työstä ja Syvälahden koulun toiminnasta isona ja modernina yhtenäiskouluna.

Vaarit kuuntelivat tarkkaavaisina
Elli-opettajan esitystä.

Elli-opettaja päätti vilkasta keskustelua herättäneen esityksensä kysymykseen: Mitä peruskoulu tarvitsee? Hän vastasi itse näin: 

Ensinnäkin riittäviä resursseja. Silloin puhutaan ryhmien koosta, jakotunneista, riittävästä määrästä aikuisia, mahdollisuuksista täydennyskoulutukseen ja opetusmateriaaleista. 

Toiseksi tarvitaan myös työrauhaa opettajille ja kouluille jatkuvien muutosten keskellä.

-        -  Luottakaa opettajien ammattitaitoon, hän sanoi lopuksi yli 20 opettajavuoden kokemuksella.

Kyllähän me kouluvaarit opettajiin luotamme, mutta mielestäni tuo viesti olikin tarkoitettu kulkevaksi meidän kauttamme myös muille kouluelämään vaikuttaville tahoille.  

 

Ylivoimaa jalkapallo-ottelussa

Lopuksi vielä kolmasluokkalaisen pojan tiivis kertomus voittamisesta ja häviön katkeruudesta:

Kerran tein 4 maalia ja voitettiin. Tein heti ne melkein. Voitettiin 9–1. Vastustaja hermostui ja lähti vihaisena kotiin.

 

Kouluvaari saa apulaisia juttujen kirjoittamiseen

Olen saanut näistä blogijutuistani viime aikoina niin hienoa palautetta, etten tiedä, mikä voisi enemmän mieltäni lämmittää: Opettajat käyttävät juttujani opetusmateriaalina suomen kielen tunneilla! Oppilaat ovat lukeneet tekstejäni ja harjoitelleet niitten pohjalta tarinoitten kirjoittamista omasta elämästään. Viime viikolla tuli myös valokuviin liittyvä iloinen toivomus muutaman lapsen ryhmältä: ”Ota meistä ryhmäkuva ja julkaise se blogissasi!” Kyllä sekin varmasti vielä joskus tapahtuu.

Minun ja Fantsun blogi

Olen saanut opettajilta ja lapsilta luvan julkaista muutamia lasten juttuja tulevissa kirjoituksissani. Tässä ensimmäinen, missä kolmasluokkalainen tyttö kirjoittaa monipuolisesti, luontevasti ja kauniilla käsialalla muistoistaan kesän heppaleiriltä:

Hieno, kuvitettu kesämuisto!

Minä olin kesäleirillä Metsäkylän ratsastuskeskuksessa. Minun leirihevoseni oli Fantsu. Fantsu on miniatyyrihevonen. Muistan kun minua jännitti. Metsäkylässä minä näin myös ensimmäistä kertaa vuonohevosen. Sen nimi on Silvia. Minä paijasin Silviaa. Näin myös Ilo-varsan. Se oli syntynyt toukokuussa 2025. 

Minä menin harjaamaan Fantsua äidin kanssa. Minä ja äiti harjasimme Fantsua kumisualla, pölyharjalla, jalkaharjalla, pääharjalla ja lopuksi puhdistettiin kaviot. Sitten minä varustin Fantsun. Me laitettiin Fantsulle ekana suitset ja sitten satula ja satulahuopa. Äiti auttoi minua kiristämään satulavyön.

Ratsastustunnilla mentiin käyntiä ja ravia.
Ravi tuntui minusta hieman jännittävältä koska en ollut ennen mennyt ravia. Fantsun ravi tuntui vähän pompottavalta. Parin päivän päästä osasin jo keventää. Ratsastustunti meni hyvin ja sitten me harjattiin taas Fantsu ja sitten oli eka tallipäivä ohi! Loppu. 

Tässä tarinassa olen otsikosta piilottanut tekijän nimen. Muita korjauksia ei ole tarvinnut tehdä.

Tiputanssia ja muuta lintujen elämää

Tässä ollaan vasta menossa metsään
(golfkentän turvallisemmalla puolella)..

Tytöt löysivät metsästä syötävää,
mustikoita ja puolukoita.
Janna-ope taustalla seurailee tyytyväisenä.

Vietimme taas yhden koulupäivän ulkona oppimassa, siis metsässä vajaan kilometrin päässä koululta. Kaunis ilma suosi meitä. Yhtenä tehtävänä oli lintujen eri elämänvaiheitten opiskelu. Se toteutettiin Mirkka-open ohjaamana leikkinä. Lintujen elämässä oli vauhtia mutta ei onneksi oikeasti vaarallisia tilanteita. Siihen kuului mm. tiputanssi, samoin kuin toisten pesien munarosvous ja oman pesän suojaaminen. 

Muitakin leikkejä leikittiin ja eväitä syötiin, niin kuin aina. Siisteyttä luonnossa opeteltiin niin, että jokainen kuljetti omat eväsroskansa takaisin koululle tai kotiroskikseensa.  Koululle päin käveltäessä kyselin parilta pojalta, mitä he olivat päivästä tykänneet.

-            Kiva päivä, saisi kestää kauemminkin, pojat sanoivat kolme ja puoli tuntia kestäneen, touhua täynnä olleen retken loppuhetkillä.

Kivoja kuvia!

Seuraava vaaripäiväni osui kolmosnelosten luokkakuvauspäiväksi. Otettiin kuvia koko luokasta, yksittäiskuvia, sisaruskuvia sekä kaverikuvia yhden tai useamman kaverin kanssa. Kuvia otti kaksi miestä, isä ja poika niin kuin vanhempi kuvaajista minulle kuvausten välillä kertoi. Kuusikymppinen isä on vähitellen jäämässä eläkkeelle ja hän kyseli kovasti kouluvaarintöistä. Samalla hän kertoi itse olevansa mukana jossakin hyväntekeväisyysjärjestössä, jonka tavoitteena on hankkia lisää kouluja johonkin Afrikan maahan, en muista mihin. Kehotin häntä ottamaan kouluvaarien nettisivuilta selvää, miten kouluvaariksi hakeudutaan, jos ”koulumatka Afrikkaan” alkaa tuntua liian pitkältä.

Itse osallistuin kahteen kaverikuvaan. Toisessa ovat kanssani kaikki kolmasluokkalaiset, toisessa kaikki neljäsluokkalaiset oppilaat opettajineen ja ohjaajineen.

Vaarillisia tilanteita

Tuoreimman vaaripäivän kohokohdat on nopeasti kerrottu: Putosin yksijalkaiselta tuolilta luokan lattialle, onneksi vahingoitta, hävisin oppilaalle suomen kielen tavuihin liittyneessä noppapelissä sekä kannustin kolmosia valitsemaan keväällä valinnaiseksi vieraaksi kieleksi saksan, vaikka kukaan ei pyytänyt minua ottamaan asiaan mitään kantaa.

Keskittynyttä opiskelua ja iloista liikuntaa

Kouluvaarin muistivihko opetusmateriaalina

Jo kolmasluokkalaiset osaavat keskittyä,
kun on tärkeää tekemistä. Kuva: Mirja-ope.

Olin iloisesti yllättynyt, kun eräänä päivänä kotona sain puhelimeeni luokassa otettuja valokuvia. Niissä lapset kirjoittivat jotakin vihkoihinsa. Mirja-ope viestitti, että kuvissa lapset harjoittelevat suomen kielen tunnilla blogijuttujen kirjoittamista! Opettajan luvalla oppilaat olivat saaneet puhelimistaan ensin hakea ja lukea vanhoja juttujani. Siksi muutamat puhelimet ovat kuvissa näkyvillä. Saa nähdä, saanko heistä apuvoimia näitten tekstien tuottamiseen. Toivotaan niin. 

Isoja kouluja usein väitetään meluisiksi niin, että niissä keskittyminen olisi mahdotonta. Kuva kertoo, että tuo luulo on ainakin meillä perusteeton. Tämä ei ole poikkeustilanne, vaan olen itse monta kertaa pannut merkille keskittyneen hiljaisuuden, vaikka samassa tilassa olisi runsaastikin lapsia. Toki meillä välillä melutaankin, mutta ei se ole mikään vallitseva olotila.

 

Hitaat ruokailijat, nopeat liikkujat

Liikuntatunti pidettiin ruokatunnin jälkeen läheisellä hiekkakentällä. Olin opettajan pyynnöstä jäänyt ruokalaan odottelemaan hitaimpien ruokailijoitten valmistumista ja lupasin paimentaa heidät muitten perään kentälle. Hitaimmat ruokailijat, kaksi tyttöä, olivatkin nopeita liikkujia: Mennäänkö sinne hiekkakentälle, he kysyivät minulta. Vastasin myöntävästi ja muuta paimentamista ei sitten tarvittukaan. Tytöt lähtivät todella reippaasti kävelemään kentälle päin niin, etten oikein tahtonut pysyä heidän vauhdissaan. Tulimme perille yhtaikaa ison ryhmän kanssa, koska me emme olleet poikenneet heidän laillaan hakemaan pelivälineitä varastosta mukaan.

 

Kouluvaarin täysosuma

Kohta lähtee!

Aloimme pelata nelimaalia (neljää maalia, sanottiin minun lapsuudessani). Nelosilla oli oma
nelimaalinsa kentän toisessa päässä ja minä ja Mirja-ope olimme kolmosten kanssa toisessa päässä. Nelimaali on yksinkertaistettua pesäpalloa: Mailalla lyödään tennispalloa ja ulkokentän pelaajat koettavat saada pallon kiinni räpyläkädellään tai muuten ja heittää se syöttäjälle ennen kuin juoksijat ehtivät seuraavalle pesälle. Minun tehtäväni oli pitää juoksuista lukua tukkimiehen kirjanpidolla hiekkaan raapustetuin viivoin.

Näin oli siihen asti, että opettaja valitsi minut ”jokerilyöjäksi” pelin loppuvaiheilla ja komensi minut lyöjän paikalle. Mirja-ope syötti ja minä huitaisin, komeasti ohi. Sama juttu toisellakin syötöllä mutta kolmannella lähti! Osuin hyvällä tuurilla aivan sataprosenttisesti! Pallo lähti komeassa kaaressa kohti Hirvensalon taivasta kunnes vähitellen laskeutui kentällemme lähelle toisessa päässä pelaavia neljäsluokkalaisia. Ja kolmosen lapset, he huusivat ja hurrasivat minulle, taputtivat käsiään ja pomppivat innoissaan. Muutaman sekunnin ajan olin suosittu kuin huippu-urheilija, joka juuri on onnistunut suorituksessaan ja aivan ratkaisevalla hetkellä tuonut joukkueensa voittoon. Lapsille kiitos, tuon hetken muistan kyllä kauan.

Itse olin ihmeissäni tästä täysosumalyönnistä, olihan edellisestä osumalyönnistäni kulunut jo noin 67 vuotta (keväällä 1958 Paimalan koulun kentällä). Se tässä nelimaalipelissä oli kyllä kaikkein hienointa, että lapsista mahdollisesti joka ainoa sai neljästä lyönnistään ainakin yhden osumaan palloon ja sai toivottavasti samanlaisia onnistumisen kokemuksia kuin minäkin.

 

Vanhempien kanssa juteltua

Illalla oli kolmosnelosten vanhempainilta. Olin halunnut päästä mukaan esittäytymään lasten vanhemmille. Olinhan juuri pyytänyt heiltä lupaa julkaista tässä blogissani sellaisia kuvia, joista lapsen pystyy tunnistamaan. Vastauksia olen jo aika monelta perheeltä saanut. Useimmat vastanneista ovat luvan antaneet. Kerroin isille ja äideille omasta taustastani ja miten olin tähän kouluvaarityöhön tullut mukaan.

Ilmapiiri vanhempainillassa oli mielestäni luonteva, ystävällinen ja asiallinen. Opettajien ja minun lisäkseni vähän pitemmän puheenvuoron käytti yksi äiti, joka houkutteli kaikkia vanhempia osallistumaan Syvälahden koulun ja päiväkodin yhteisen vanhempainyhdistyksen toimintaan. Sitä voin suositella kaikille vanhemmille. Vanhempainyhdistyksen tuella on kouluun voitu hankkia esimerkiksi välitunnin leikkivälineitä ja monta muuta mukavaa juttua.

 

Lasten kanssa juteltua

Ennen enkun tunnin alkua kaksi tyttöä alkoi ottaa kouluvaarin taustoista selvää:

-            Mikset sä ollut täällä maanantaina? (Se on lukukauden alussa sovittu vaaripäiväkseni).

-            Minulla oli muuta menoa, siksi tulin vasta tänään keskiviikkona.

-            Oletko sä muualla töissä?

-            En, olen niin vanha, että olen jo eläkkeellä.

-            Saatko sä tästä jotain rahaa?

-            En, saan vain syödä ilmaiseksi kouluruokaa vaaripäivinä. Minä saan tästä hyvän mielen. Se tulee siitä, kun näen teidän kasvavan ja oppivan uusia asioita ja saan siinä vähän olla mukana.

Tytöt nyökyttelivät sen näköisinä, että se on kyllä ihan hyvä peruste olla kouluvaarina Syvälahdessa.

 

 

Käden taitoja: puukäsityöt ja kirjoittaminen

Huolellinen hiominen
vaatii keskittymistä.

Lapset tykkäävät käsitöistä!

Ainakin se puolikas kolmasluokkalaisistamme, jotka kuuluvat syksyn puukäsityöryhmään. Sen näki taas
viime maanantaina, kun viikko alkoi kahden tunnin käsitöillä. Kun keskeneräiset työt ja tarvittavat työkalut oli haettu esiin, alkoivat he iloisesti sahata, hioa, porata, liimata tai mikä vaihe kullakin nyt oli kynätelineensä kanssa menossa. Tekemisen meininkiä!

Mirja-ope auttoi, neuvoi ja ohjasi töitä eteenpäin ja minä, joka en pidä itseäni varsinaisesti käsityöihmisenä, otin tärkeimmäksi tehtäväkseni huolehtia työturvallisuudesta. Varsin hyvin lapset osasivat varoa, etteivät sahaile itseään eivätkä toisiaan. Välillä kehotin pitämään sormet vähän kauempana sahanterästä ja välillä olin vahtimassa, että tasohiomakoneella käytettiin kuulosuojaimia eikä hiottu koneen sähköjohtoa.

Asiallisesti turvallisuuteen suhtautuvien lasten kanssa kaikilta vahingoilta vältyttiin ja lapsilla riitti intoa vielä siivoamiseenkin oppituntien päätteeksi. Aikaisempina vuosina tekemisen intoa on riittänyt hyvin kauden loppuun asti mutta siivoamisen into on alkanut laskea, mitä pitemmälle lukukausi on ehtinyt. Saa nähdä, kuinka nyt käy.

 

Muualla on erilaista, koulunkäyntikin

Yhdysvalloissa asuva Armas, Englannissa asuva Coco ja Kiinassa asuva Tuuli kertoivat suomen kielen oppikirjassa (Huima 3, SanomaPro), miten koulunkäynti on heidän nykyisissä asuinmaissaan järjestetty. Meidän kolmoset löysivät omaan kouluumme verrattuna monia eroja, jotka he sitten kirjoittivat omaan vihkoonsa, osan tunnilla, osa jäi kotiläksyksi. Aihe kiinnosti lapsia, koska yksi heidän entinen luokkakaverinsa ykköskakkosen ajoilta on muuttanut todella kauas ja käy siellä koulua vieraalla kielellä, joka ei ole englanti. Hänellä on varmaan paljon kerrottavaa, kun tulee takaisin.

 

Kirjoittaminen meni ihan pannukakuksi

Kokonaisten, ytimekkäitten virkkeitten kirjoittamista harjoiteltiin mielestäni aika luovalla tavalla: Kirjoitettiin ”Sadepäivän pannukakun” valmistusohje kaikkine työvaiheineen, tässä pari malliksi: ”Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen.” ja ”Sekoita kuivat aineet kulhossa.” Kouluvaarin tehtäväksi tuli Mirkka-opettajan apulaisena tarkistaa, että virkkeet alkoivat isolla kirjaimella ja päättyivät pisteeseen, yhdyssanat oli kirjoitettu yhteen ja käsialasta täytyi saada selvää. Paljon huomautettavaa en löytänyt. Kaikille niille oppilaille, joiden vastauspaperit ehdin tunnin aikana tarkistaa, leimasin paperiin hyväksymisen merkiksi hienon M-leiman, etunimeni alkukirjaimen mukaan. Mirkka-opellakin oli leimasin mutta arvaa, mikä kirjain. O niin kuin opettaja, tietenkin!

 

Kiitos!

Tämänkertaisen kertomukseni lopuksi tärkeä asia: Lämpimät kiitokset kaikille teille vanhemmille, jotka jo olette vastanneet myöntävästi pyyntööni saada tässä blogissani julkaista lapsistanne kuvia, joista heidät voidaan tunnistaa. Suostumuksenne elävöittää blogini ulkoasua ja helpottaa sen kuvittamista. Kiitos myös muusta kouluvaarityöhön liittyvästä palautteesta, jota olen samalla saanut.

Wilman kautta voivat vastauksensa pyyntööni lähettää ne, joilta sitä vielä en ole saanut. Kiitoksia vaivasta!

Tee sinulle annetut tehtävät ja käyttäydy kunnolla

 

Ohjeita onnistumiseen

Taas alkoi uusi lukuvuosi Syvälahden koulussa. Kouluvaarilla syksy täällä on jo seitsemäs mutta meidän pienillä kolmosnelosillamme vasta kolmas tai neljäs. Ikävuosiakaan heillä ei vielä ole kuin yhdeksän tai kymmenen.

Uusille neljäsluokkalaisille sopeutuminen meidän kortteliimme kävi tietenkin helposti, he kun ovat meidän viimevuotisia kolmasluokkalaisiamme. Tutut tilat, vanhat luokkakaverit ja useampi tuttu aikuinen helpotti opiskelun käynnistämistä. Kolmasluokkalaisia taas auttoi se, että yksi kolmesta luokanopettajasta tuli viimevuotisesta ykköskakkosten korttelista, joten kolmosillakin oli aikuisten joukossa yksi tuttu ennestään.

Kun aloituspäivänä tuli minun vuoroni sanoa lapsille jotakin muutakin kuin nimi, niin kerroin lapsille Marko-rehtorin viimevuotisesta aloituspuheesta mieleeni jääneen ohjeen: ”Tee sinulle annetut tehtävät ja käyttäydy kunnolla.” Tämän kun muistaa, niin koulunkäynti väkisinkin luonnistuu hyvin, sen lupasin lapsille.

Korttelissamme esittelykierros jatkui mutta se keskeytyi, kun kaiuttimista alkoi kuulua rehtorin uuden lukuvuoden tervehdys. Puheessaan hän muistutti nyt voimaan astuneesta laista, joka kieltää kännyköitten käytön koulupäivän aikana. Meillä alakoulussa kännykät ovat pysyneet repuissa jo ennenkin, mutta yläkoulun puolella niitä on voinut välitunnilla käyttää. Muitakin järjestyssääntöjä hän kertasi ja sanoi lopuksi: ”Yhden ohjeen muistaminen ja noudattaminen auttaa sinua menestymään koulussa: Tee sinulle annetut tehtävät ja käyttäydy kunnolla.”  Lapsetkin huomasivat, että rehtori puhui samasta ohjeesta kuin vaari juuri äsken. Toivon sydämestäni, että tässä kohdassa kertaus olisi opintojen äiti ja että mahdollisimman monille ohje painuisi mieleen. Myöhemmin Marko-rehtori kertoi minulle, että edellisen Jarmo-rehtorin kanssa he muutama vuosi sitten olivat kehittäneet tämän tiiviin ohjeen siitä, mitä onnistuneeseen koulunkäyntiin vaaditaan.

Käsityöluokassa tutustuttiin työkalukaappien sisältöön.
Sai olla vielä tukka auki, kun aluksi vain
käveltiin ympäriinsä ja katseltiin paikkoja.

Käsityöt sujuvat joiltakin luonnostaan

Seuraavalla viikolla oli kolmasluokkalaisten lukujärjestyksessä heidän elämänsä ensimmäinen käsityötunti, peräti kaksoistuntina. Luokka jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen tekee syksyn ajan tekstiilikäsitöitä, toinen puutöitä ja joulun jälkeen vaihdetaan. Menin Mirja-open ja oppilaitten apulaiseksi puukäsitöihin. Turvallisuudesta aloitettiin: Koneitten turvakytkinten käyttö, koskaan ei saa juosta, aina kengät jalassa, pitkät hiukset kiinni, työkalut takaisin kaappeihin jne.

Ensimmäinen työ oli suunnitella ja sitten alkaa tehdä kynätelinettä. Lankunpätkään mitattiin ja merkittiin oikea poikkisahauskohta ja sitten vaan sahattiin. Opettaja näytti ensin mallia ja sitten oli oppilaitten vuoro. Toiset olivat tässäkin luontaisesti lahjakkaita: Seurasin, kuinka yhdellä tytöllä sahaus alkoi sujua, ja sehän kävi ihan mallikkaasti, merkkiviivaa pitkin aivan suoraan ja kevyen oloisesti. Arvelin hänen harrastaneen puutöitä jo ennenkin, mutta vastaus yllätti:

-            En minä ole koskaan sahannut mitään!

Ties mikä puutyömestari hänestä vielä tuleekaan, taipumuksia alalle näyttää olevan!

 

Hauska lukuhetki

Suomen kielen tunnilla pääsin taas yhteen lempihommistani, kuuntelemaan, kuinka minulle luetaan kirjoja. Nyt ei ollut kysymys luokan hitaimpien lukijoitten treenaamisesta, vaan satunnaisesti valittujen halukkaitten lukuhetkestä.  Satunnaisesti valittu oli yhden tytön lukukirjakin, jota hän ei ollut ennen lukenut. Nimeä en muista mutta se oli joittenkin koirien seikkailuista kertova sarjakuvakirja (ei ollut Kunnaksen). Tyttö luki kuvien puhekuplia ja tarinan käänteet olivat niin pöljiä, että meitä kumpaakin rupesi aina vain enemmän naurattamaan se pöljyys. Kaiken huippu oli, kun tarinan kuvissa alkoi kaatuilla tavaroita ja kai rakennuksiakin ja koirat, en tiedä mitä niille tapahtuikaan, mutta tyttö eläytyi äänimaailmaa kuvaaviin puhekupliin: Pläts! Auuh! Fiuu! Klonk-klonk! Pari kolme aukeamaa oli vain näitä äänikuplia ja meitä nauratti niin, että katsoimme parhaaksi lopettaa tähän.

Yhteiskunta palvelee meitä

Nelosille yhteiskuntaoppi oli uusi oppiaine. Forum-nimisen oppikirjan ensimmäisiä sivuja selailtiin ja sisällöstä keskusteltiin niin, että lapsille tuli jonkinlainen käsitys siitä, mistä yhteiskuntaopin tunneilla tullaan puhumaan. 

Mirja-ope kysyi yllättäen minulta, että mitä yhteiskunnan palveluja kouluvaari on hiljakkoin käyttänyt. En kertonut Fölin joukkoliikenneuudistuksesta enkä Varhan takkuilevista ajanvarauspalveluista. Kerroin siitä, että noin viikko sitten olin soittanut hätänumeroon 112. Syynä oli se, että moottoritiellä autolla ajaessani olin nähnyt jalankulkijan kävelevän tien pientareella Turkuun päin ja sehän on erittäin vaarallista ja kiellettyä. Hätäkeskus lupasi lähettää poliisin paikalle. Syntyi vilkasta kommentointia, kun varsin monet lapset innostuivat kertomaan, kuinka heidänkin isänsä tai äitinsä on erilaisissa tilanteissa joutunut soittamaan hätäkeskukseen. Hyvä, että sellainen palvelu on olemassa. Mitä harvemmin sitä tarvitaan, sen parempi.

"Toimme teille pihalta poimimiamme kukkia."
Ei tuo muutaman tytön ryhmä minua teititellyt,
vaan kukat olivat tarkoitetut korttelimme kaikille aikuisille. Kiitos!

 

 

Luokkaretkellä ja miljonäärikisassa

 

Retkeläiset Friisilän tilan pihamaalla.

Tasapainon hallinta
on sirkustaiteilijalle
tärkeä taito.
Kuva: Mirja-ope.

Sirkustemppuja ja itse tuunattuja kasseja

Meitä oli kuutisenkymmentä lasta ja viisi aikuista, kun lähdimme keväiselle luokkaretkellemme kohti Kustavin kaunista saaristopitäjää. Ilma oli erinomainen, puoliaurinkoinen ja lämmin. Runsaan tunnin matkan jälkeen olimme perillä ensimmäisessä työpajakohteessamme, ArtTeatron sirkuskoulussa. Sinne jätimme parikymmentä sirkuskouluun ilmoittautunutta lasta ja yhden opettajan. Koulun opettajina toimivat maailmankuulussa Cirque du Soleilissakin esiintyneet Pauliina Räsänen ja Slava Volkov.  Sirkuslapsemme olivat innoissaan, kun pääsivät harjoittelemaan erilaisia liikkuvuutta, koordinaatiota ja tasapainoa parantavia liikkeitä oikeitten sirkustaiteilijoitten opastuksella.

Toinen osa meidän ryhmästämme kuljetettiin Kustavin Savipajalle. Siellä tekstiilityöpajassa syntyi päivän aikana toinen toistaan hienompia kasseja kaikille käsitöistä innostuneille oppilaille.

Omin käsin koristellut kassit
odottelevat värien kuivumista. Kuva: Ulla-ope.

Frisbeetä mäntymetsässä

Kolmas ja viimeinen ryhmämme, johon itsekin kuuluin, vietiin pelaamaan frisbeegolfia Kustavin kunnantalon taakse metsään raivatulle frisbeeradalle. Kunnan vapaa-ajan ohjaaja tuli paikalle, kertoi tietävänsä aika vähän frisbeegolfista, antoi kiekkoja lainaksi, puhui jonkun verran turvallisuussäännöistä, näytti meille, missä olivat ensimmäisen ja kolmannen väylän heittopaikat ja ilmoitti lähtevänsä seuraavaan kokoukseensa.

Tämä merkitsi sitä, että vetovastuu frisbeetapahtumasta jäi sitä joskus harrastaneen Juho-opettajan ja minun harteille. Jaoimme pelaajat kahteen ryhmään. Minä lähdin aivan kirjaimellisesti pystymetsästä liikkeelle (tarkemmin sanottuna mäntymetsästä), sillä nollakokemuksella frisbeegolfista lähdin kolmosväylän heittopaikalle katselemaan, minkä mäntyjen välistä lasten pitäisi ne kiekot saada lentämään.

Kyllä lähtee!
Kiekko on jo melkein ulkona kuvasta.

Minun ryhmässäni oli seitsemän poikaa ja onneksi heidän joukossaan oli muutama aktiiviharrastajakin. 
Ryhmä eteni radalla melko reipasta vauhtia ja kohtuullisen turvallisestikin.

Minun tehtäväkseni jäi huolehtia, etteivät ryhmän heikoimmat heittäjät kokonaan jääneet porukasta. Välillä autoin kadonneitten kiekkojen etsinnässä ja kun olimme 18-väyläisen radan puolivälissä, niin ilmoitin, että tästä kävelemme pururataa pitkin takaisin kunnantalolle ja lähdemme sieltä bussilla kohti ruokailupaikkaa. Muutama poika varmaan huokaisi helpotuksesta, kun taas paremmat heittäjät olisivat vielä halunneet jatkaa kisaa. Voittajaa ei julistettu, koska pisteitä ei niin tarkkaan laskettu. Oli vain "heitelty fribaa" hyvien kavereitten kanssa keväisessä metsässä.

Erinomainen esimerkki ystävyydestä ja avunannosta nähtiin, kun olimme palanneet ykkösväylän heittopaikalle odottelemaan Juhon ryhmän saapumista. Yhdellä hyvällä mutta alakuloisella heittäjällä oli ollut mukana omia kiekkoja. Niistä puuttui nyt yksi. Hän tiesi tarkalleen, minkälainen kiekko oli jäänyt matkalle, kun hän oli kai sitä jollekin lainannut. – Mä tiedän, missä se on, sanoi yksi pojista. – Näin sen tuolla kolmosväylällä, mutta luulin, että joku sen siitä kohta ottaa. Mä voin käydä hakemassa sen.

Poika lähti kuin pikajuoksija metsään kolmosväylää kohti parinsadan metrin päähän. Pieni hetki kului ja Juhon ryhmäkin näkyi jo olevan tulossa. Kiekonhakija tuli vähän ennen ryhmää takaisin ja jo kaukaa hän näytti, että kiekko oli löytynyt. Kiekon omistajan olemus muuttui aurinkoiseksi ja tyytyväiseksi ja hänen päivänsä oli pelastettu.

Kotiruokaa ja pihaleikkejä

Yksi retkemme kohokohdista oli tietenkin ruokailu. Se oli tilattu Friisilän tilalta, joka osoittautui aivan mainioksi valinnaksi. Tilan nettisivuilla kerrotaan näin: Tilalla on kesäisin paljon nähtävää ja koettavaa ostosten ja herkuttelun lomassa: pihapiirissä on eläimiä, mm. kanoja, ankkoja ja pupuja. Hiekkalaatikko, liukumäki ja polkutraktorit ym. pihalelut kutsuvat lapsia leikkimään. Metsän laidasta lähtee jännittävä Tarumetsäpolku, jonka varrella voi tavata metsän asukkaita, mm. maahisia, peikkoja ja keijuja. (https://friisilantila.omasivu.fi/). 

Vauhdin ja yhdessä leikkimisen hurmaa!

Kun oli syöty tilan omista perunoista tehtyä muusia ja lihapullia, ei lapsia tarvinnut houkutella leikkimään. Sekä tytöt että pojat viihtyivät pihalla erinomaisesti. Polkutraktorit ja muut lelut olivat ahkerassa käytössä. Oikein sydäntä lämmitti katsella, kuinka lapset olivat lapsia ja riemusta kiljuen nauttivat yhdessä leikkimisestä eikä edes traktorin ajovuoroista tullut kinaa. Valinnanvaraa oli, kaikille löytyi jotakin kivaa. Koska traktoriin en mahtunut, kiersin tarumetsäpolun. Siellä näin peikon mökin, osallistuin kävynheittokilpailuun ja yritin ratkaista visaisia tehtäviä.

Työpajaohjelmia lainkaan vähättelemättä uskon, että nämä pihaleikit olivat monille lapsille päivän kivointa aikaa. Takaisin koululla olimme vähän ennen kolmea iltapäivällä. Jokainen meistä oli varmaan hyvällä mielellä, myös ne, jotka eivät olleet frisbeessä ihan niin hyviä kuin ne parhaat heittäjät.

Kilautettiin kaverille

Kevään lähes viimeisenä kouluvaaritehtävänä sain vapaapäivänäni kotiin yllätyspuhelun, missä Nikolai-ope ilmoitti minun olevan mukana ”suorassa lähetyksessä” ja että luokassa kaikki kuulisivat vastaukseni kaiuttimen kautta. Olin se kaveri, jolle muutaman oppilaan muodostama vastaajaryhmä halusi kilauttaa Syvälahden kolmosnelosten Haluatko miljonääriksi -kisassa. Huhhuh! 

Onneksi jännittämiselle ei jäänyt paljon aikaa. Puolessa minuutissa joku pojista ensin luki musiikinlajeihin liittyvän kysymyksen vastausvaihtoehtoineen ja sitten jäätiin odottamaan minulta mielestäni oikeaa vastausta. Ehdotin vaihtoehtoa D, minkä vastaajat sitten lukitsivatkin. Vastaus oli…oikein! Opettaja ilmoitti ryhmän juuri voittaneen muistaakseni 2500000 Syvälahden mielikuvituseuroa. Lupasin lähipäivinä tulla hakemaan oman provisioni.

Kiitos tästä lukuvuodesta

Sain muutaman tytön ryhmältä heidän omin käsin koulun pihalta poimimansa kukkakimpun. Haluan jakaa kukkien minulle tuoman ilon myös kaikille teille, aikuisille ja lapsille, joiden kanssa olen saanut tämänvuotista kouluvaarimatkaani kulkea.

Kiitos! 
Hyvää kesää kaikille, syksyllä tavataan!

Monimuotoisesti luonnosta ja turvallisuudesta

 

Oppimiskokemuksia luonnossa

Eräänä kylmänä toukokuun päivänä opettelimme monenlaisia luontoasioita Sorttamäen uimarannan maastossa. Matkaa koululta sinne on vain muutama polkupyörän polkaisu, kolmisen kilometriä melkein tasamaata. Kouluvaari toki polkaisi tuon matkan omalla autollaan, jonkinlaisena tekosyynä se, että piti erilaista materiaalia saada kätevästi kuljetettua eri tehtävärasteja varten.

Syvälahden luonnontutkijat saivat aluksi ohjeita opettajilta.

Byrokratian kielellä päivä oli osa monialaista oppimiskokemusta eli MOK-jaksoa, jossa oppiainerajoja ylittäen opeteltiin lisää luonnon monimuotoisuudesta. Lasten mielestä kyse oli kivasta ulkoilupäivästä, mihin opettajat olivat valmistaneet luontoon liittyviä tehtäviä eri rasteille. Yhdellä rastilla pelattiin luontobingoa eli yritettiin löytää esimerkiksi oravan syömä käpy, valkoinen kukka ja linnun sulka. Toisella rastilla sai mallikuvasta katsoen piirtää jonkin villieläimen kuvan ja kolmannella annettiin luupit käteen ja kehotettiin tutkimaan metsän pienimpiä ötököitä esimerkiksi puitten rungoilla ja lehtien alla. Niin kuin aina, myös eväitten syömiselle oli varattu riittävästi aikaa. Siinä yhteydessä taas muistettiin retkeilyn jätehuollon perusperiaate: Minkä tuot, sen jaksat myös itse viedä metsästä pois.

Tapahtuma oli koko alakoulun yhteinen. Arviolta noin 160 pientä pyöräilijää rauhallisessa jonossa kiinnitti mennen tullen muiden Kakskerrantiellä liikkuneitten huomiota.

Päivän harmittavin asia oli se, että muutamalla lapsella oli aivan liian vähän vaatteita näin kylmäksi ulkoilupäiväksi. Tilannetta ei edes pystynyt oikein korjaamaan, sillä liikkumiskehotus tuotti huonon tuloksen. Ei huvittanut liikkua, kun oli jo kylmä. Kymmenvuotiaat eivät aina osaa valita säänmukaista vaatetusta, joten vanhempien pitäisi ”pakottaa” pukeutumaan lämpimästi, kun tiedossa on ulkoilupäivä. Monet sen toki osaavat, tämä oli pieni ja viluinen vähemmistö. Tähän palataan syksyllä, toivottavasti lämpimän kesän jälkeen.

Melkein kuin olisin äänikirjaa kuunnellut

Aamuisella suomen kielen tunnilla sain taas tehdä yhtä mieluisimmista kouluvaaritöistäni: Yksi kerrallaan lapset saivat minulle ääneen lukemalla osoittaa, kuinka hyviä lukijoita he tämän lukukauden päättyessä jo ovat. Tunnissa en tietenkään ehtinyt kuunnella kuin muutamaa mutta mieltäni ilahdutti se innokkaitten määrä, joka aina halusi seuraavaksi lukijaksi. Tämänpäiväiset lukijat lukivat kaikki erinomaisesti. Siksi he kai olivatkin niin innokkaita näyttämään taitojaan. Mielessäni valitsin päivän parhaaksi lukijaksi pojan, jonka kotitaustaa en tunne, mutta arvelen perheessä puhuttavan useampia kieliä. Jäin oikein kuuntelemaan Risto Räppääjän seikkailuja, sillä lukeminen oli eläytyvää, likimain virheetöntä ja sujuvaa. Kuuntelin häntä niin intensiivisesti, että hän taisi ”vahingossa” joutua lukemaan pitemmän tekstin kuin muut lukijat. Poika kertoi myös kotona lukevansa paljon. Hän oli juuri saanut luetuksi muistaakseni 270-sivuisen nuortenkirjan, joka nimestä päätellen kuului scifi-kirjallisuuden piiriin.

Tämä on suojautumisharjoitus, siirtykää kaikki ripeästi pihalta luokkiin!

Kesken välitunnin koulun kaiuttimista kuulunut rehtorin kuulutus sai heti aikaan toimintaa. Lapset ja pihalla olleet välkkävalvojat tulivat kehotuksen mukaisesti omiin luokkahuoneisiinsa. Opettajat luokissa antoivat tarkemmat ohjeet, mihin mennä ja miten olla. Tarkemmat tiedot suojautumistoimista kuuluvat vaitiolovelvollisuuteni piiriin, joten ne jäävät nyt kuvailematta. Jonkin ajan kuluttua rehtorin ilmoitus harjoituksen päättymisestä palautti meidät taas koulun turvalliseen arkeen.  

Voin vakuuttaa kaikille vanhemmille, että toimiva suojautumissuunnitelma on olemassa ja sitä on myös harjoiteltu. Opettajilla oli ”homma hanskassa”. He tiesivät paikkansa ja tehtävänsä. Heille oli etukäteen ilmoitettu tästä harjoituksesta, lapsille ei.

Lapset kuuntelivat tarkkaavaisina palotarkastajan tärkeätä asiaa.

Tulileikit seis!

Sattumalta samaan päivään osui toinenkin turvallisuusteema, tulipysäkki eli lasten luvattomien tulileikkien estäminen. Palotarkastaja Eerik Virtanen Varsinais-Suomen Pelastuslaitokselta kävi meillä ja muissakin luokissa. Hänen viestiään kuunneltiin aktiivisesti: Mikäli lapsi jää kiinni luvattomasta tulenkäsittelystä, järjestetään aina keskustelutilaisuus, johon osallistuvat lapsi, hänen huoltajansa ja pelastusviranomainen, tarvittaessa myös poliisi ja sosiaalityöntekijä. Keskustelun tarkoituksena on saada lapsi ymmärtämään, että tulella leikkimisen pitää loppua.

Palotarkastaja painotti sitä, että alle 15-vuotiaskin on korvausvastuussa aiheuttamistaan vahingoista, vaikka hänelle sakkoja ei voidakaan tuomita. Jos lapsella ei ole rahaa, jää korvausvastuu odottamaan sitä, että hänelle rahaa alkaa tulla, esimerkiksi palkkana kesätöistä. Siinä mopon osto voi helposti siirtyä seuraavaan kesään! Korvausvelvolliseksi joutuu, vaikka "vain" kuvaisi kavereittensa vahingollisia toilailuja.

Lopuksi palotarkastaja muistutti, että tulen turvallinen käsittely on tärkeä kansalaistaito. Sitä kannattaa opetella rauhallisesti aikuisen kanssa. Esimerkiksi takan, kiukaan tai grillin sytyttämiset ovat hyviä harjoituskohteita.

Tuli selväksi!

  

Rahasta ja rakentamisesta

 Yhteiskuntaopin tunneilla puhuttiin rahasta

-            Kouluvaari on ollut pankissa töissä, kertoi Mirja-ope lapsille. – Kerrotko vaari meille vähän, miten ihmiset silloin hoitivat raha-asioitaan ja saivat pankista lainaa.

Minun pankkiajoistani on kulunut jo neljännesvuosisata. Koetin lapsille korostaa sitä edelleen pätevää periaatetta, että raha-asioista huolehtiminen kannattaa aina. Jos rahojen käyttöä ei suunnittele, eivät suuretkaan tulot automaattisesti tarkoita sitä, että tilille jäisi rahaa pahan päivän varalle. Ja sitten, kun lainaa tarvitaan joihinkin isompiin hankintoihin, saa hyvin raha-asiansa hoitanut lainaa halvemmalla eli pienemmällä korolla kuin huolettomampi asiakas. Säännöllinen säästäminen jotakin tavoitetta varten (mopo tai mönkkäri, lomamatka, tietokoneet,…) on hyvää harjoittelua raha-asioitten pitkäjänteiselle hoitamiselle.

Mistä kymmenvuotias neljäsluokkalainen voi rahaa saada? Lapset tiesivät ainakin nämä konstit: palautuspullot ja -tölkit, vanhat lelut kirpputorille, viikkoraha ja syntymäpäivälahjat. Erityisesti lapsille korostettiin sitä, että isommissa ostoksissa harkinta, yön yli nukkuminen, voi pelastaa monelta turhalta ostokselta ja saada rahat riittämään kauemmin. (Se koskee kyllä kaikenikäisiä kuluttajia, kouluvaari huomauttaa.)

Yksi tyttö tuli kysymään minulta neuvoa, kun hän ei osannut vastata mitään oppikirjan tehtävään: ”Saat syntymäpäivälahjaksi rahaa 150 euroa. Mitä sillä teet?” Hänen näkökulmansa oli tämä: ”No minä en tekisi sillä mitään, koska me lähdemme kesällä ulkomaille ja minä säästän sitä varten!” Minun mielestäni se oli paras mahdollinen ja ehdottomasti oikea vastaus kirjan kysymykseen. Tyttö oivalsi siinä, että säästäminenkin on tekemistä, ostohetken siirtämistä tulevaisuuteen.

 

Suurin osa kaupunkimme rakennuksista on jo
löytänyt paikkansa. Pientä viimeistelyä vielä tarvitaan.

Meillä on oma kaupunki

Kuvataiteen tunneilla on jo muutaman viikon ajan rakennettu isoa, kolmiulotteista kaupunkikorttelia rakennuksineen. Ensin piti suunnitella ja sitten, kun kouluvaari oli piirustukset hyväksynyt, sai ruveta rakentamaan. Kouluvaarin osuus oli tässä kuviteltua helpompi, kun ennen minun leimaani kaikki työt piti ensin hyväksyttää opettajilla. Nyt nuo 3–4 hengen ryhmissä tehdyt työt on saatu valmiiksi. Kokosimme tulokset koulun aulaan näyttelyksi niin, että lasin takaa kirjastossa kävijätkin voivat ne nähdä.

Hotellihuoneensa parvekkeella löhöilee kouluvaari
oranssin juomamukinsa kanssa.
Oikeassa reunassa vaarin henkivartija.

Tehtävä on selvästi ollut lapsille mieluinen, sillä todella innokkaasti, kärsivällisesti ja mielikuvitusta käyttäen rakennuksia, siltoja, karuselleja, karkkitehtaita, uimarantaa ja muita kohteita on tehty. Picachun kartano tai Hashtag-torni eivät olisi minulle ensimmäiseksi tulleet mieleen korttelin rakennuskohteiksi mutta koska minun mielikuvitukseni on niin paljon rajoittuneempi kuin lasten, niin sellaisetkin siellä nyt ovat. Sattuneesta syystä minun mielestäni kolmen pojan ryhmän rakentama hotelli ansaitsee erityismaininnan (plussaa tai miinusta, saa jokainen arvioida itse). Syy on se, että siinä hotellissa majailee myös kouluvaariksi nimetty harmaatukkainen ja silmälasipäinen Lego-ukkeli ja tämän lähellä vaarin henkivartija sinisessä virkapuvussaan!  

 

Terveisiä yläluokkalaisilta

Olen joskus koulussa tehnyt sen havainnon, että entiset neljäsluokkalaiset kouluvaarin kaverit, jotka nyt ovat jo ylemmillä luokilla, välttelevät tervehtimistä esimerkiksi pihalla vastaan tullessaan. Puhelimen näytöllä tai toisella puolen pihaa on kohtaamishetkellä jotakin paljon kiinnostavampaa kuin joku juuri vastaan kävelevä vanha äijä. Tervehtimättömyys korostuu erityisesti silloin, kun oppilaat liikkuvat ryhmässä. Yksinään vastaan tuleva oppilas tervehtii kyllä. Alaluokkien opettajat ovat minulle vahvistaneet, että myös he ovat joskus havainneet saman ilmiön. Ehkä joittenkin murrosikäisten mielestä on noloa kavereitten nähden tervehtiä alaluokille kuuluvia aikuisia?

Eipä tuo nyt ole kovin suuri ongelma mutta se tuli vain mieleeni, kun sain osakseni ihan päinvastaista kohtelua: Olin yhden vaaripäivän päätyttyä juuri tullut koulun pääovista ulos ja lampsin kohti parkkipaikkaa. Kuulin, kuinka koulun toisessa kerroksessa yläluokkien tiloista avattiin rivakasti tuuletusikkuna. Samassa pari poikaa huusi sieltä minulle kuorossa tervehdyksensä: ”Moikka, Mauri!” Heilautin kättäni vastatervehdykseksi ja pojat sulkivat ikkunansa. En tunnistanut heitä, mutta näin pieni asia sai minut oikein hyvälle mielelle. Pojat olisivat kiinni jäämättä voineet huutaa minulle ihan mitä tahansa tai olla kokonaan hiljaa. He päättivät kuitenkin huutaa minulle iloisen tervehdyksensä. Päättelin siitä omahyväisesti, että ainakin heille on jäänyt mukavia muistoja vanhasta kouluvaaristaan.

 

Koulun logolla varustetut hupparit ovat valmistuneet. Kuvassa kouluvaarit Ilpo (1.–2. lk, vasemmalla) ja Mauri (3.–4. lk) esittelevät uusia vappujuhlavaatteitaan. Kuva: Mirja-ope.

Iloista vappua kaikille!