Eihän tämä vaikeata olekaan!

Parasta kouluvaarin työssä on se, kun ihan pienellä auttamisella tai vinkin antamisella pystyy tuottamaan oppilaalle suuria oivalluksen elämyksiä. Viime kerralla taas kävi niin: Matikantunnilla opeteltiin euro- ja senttimääräisten lukujen muuntamista euroiksi ja desimaaleiksi. Siis näin: Kuinka merkitään euroina ja desimaaleina esimerkiksi 2 euroa 35 senttiä? Aikuinen tietää, että oikea vastaus on 2,35 euroa mutta neljäsluokkalaiselle, joka juuri on opetellut sekä murtolukuja että desimaaleja, vastaus ei ole itsestään selvä. Pohdiskelin ongelmaa yhden tytön kanssa, joka ei oikein ollut kärryillä siitä, mitä tässä tehtävässä haettiin. En enää muista tarkkaan, minkä pienen vihjeen hänelle annoin mutta se ainakin osui juuri oikeaan: Aurinkoiseksi muuttunut ilme, rentoutunut olemus ja iloinen huudahdus, ”eihän tämä vaikeata olekaan!” kertoivat suuren oivalluksen hetkestä ja nopeasti tyttö laski kaikki tähän harjoitukseen kuuluneet laskutehtävät, ja ihan oikein. Päivän paras hetki meille molemmille!

Mitä Valtaoja vastasi?

Opettajainhuoneessa välitunnilla yksi ylempien luokkien opettajista, Nikolai, selaili puhelimensa sähköpostiviestejä ja huudahti yhtäkkiä iloisesti hämmästyneenä: ”Valtaoja on vastannut!” Hän oli vähän aikaisemmin lähettänyt tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojalle kysymyksen, johon hän itse ei ollut fysiikan tunnilla osannut vastata: ”Kuinka lähelle aurinkoa ihminen voi mennä, ennen kuin kärventyy kuoliaaksi?” Valtaojan vastaus oli perusteellinen, ainakin kolmen näyttöruudullisen mittainen ja lähti siitä, että kyllähän ihminen kärventyy maapallollakin, jos jää kuumalle rannalle liian pitkäksi ajaksi makaamaan. Jos oikein muistan, Valtaojan vastaus tiivistyi siihen, että avaruudessa noin 120 miljoonaa kilometriä auringosta (korjataan seuraavassa kirjoituksessani, jos muistan väärin), on raja, jota lähempänä ei ole elossa pysymisen mahdollisuuksia. Oppilaitten heittämä arvio 75 kilometristä oli siis pikkuisen liian optimistinen.

Eskariin lukemaan, ei onnistunutkaan!

Olin taas aamulla lainannut kirjan, jonka ajattelin lukea eskarilaisille aamupäivällä. Nyt kävi minulle kuitenkin harmittava takaisku, koska neljäsluokkalaisia lukijoita oli niin paljon, että minulle jonon viimeisenä ei enää riittänyt yhtään kuulijaa! Suhtauduin osattomuuteeni tyynesti ja ajattelin, että elämässä aina väistämättä tulee myös vastoinkäymisiä, ei niille mitään voi. Yritän sitten viikon päästä taas uudestaan…

Piirretään oikeita eläimiä

Elias H: Karhu kevättalvella

Kolmosten kuvataiteen tunnilla jatkettiin mahdollisimman luonnollisen näköisen eläimen piirtämistä. Suomalaisessa luonnossa talvella esiintyvän, itse valitun eläinlajin mahdollisimman todenmukaisen kuvan piirtäminen lyijykynällä ja hiilellä paperille ei ole helppoa. Paitsi että on, silloin kun sen osaa: Taiteilija Elias H:n työssä eloisan näköinen karhu köllöttelee selällään kevättalvisessa metsässä. Kuvaa esiteltiin muille oppilaille esimerkkinä siitä, mitä tavoiteltiin: Karhun näköinen karhu luontevassa, jopa humoristisessa asennossa ja vähän kiviä ja kantoja taustana. 

Toki muitakin hienoja teoksia oli syntymässä mutta Eliaksen työ oli mainion lopputuloksen lisäksi tullut nopeasti valmiiksi, vaikkei tämä mikään nopeuskilpailu ollutkaan. Sain Eliakselta luvan julkaista hänen piirroksensa tässä blogissani ja kertoa myös taiteilijan nimen. Yläosassa karhu on tehty lyijykynällä ja alaosassa on sama kuva hiilipiirroksena. Hieno työ!

Omat piirtäjänlahjani ovat aina pysytelleet hiukan piilossa. Olin aika avuton auttaja, kun minulta pyydettiin apua siihen, että ketun korvat saataisiin lähtemään pään oikeasta kohdasta tai siihen, että sen takajalat eivät olisi etujalkojen kopioita. Verna-open mukaan tässä harjoiteltiin piirtämään se, mikä nähdään. Vai oliko se näkemään se, mitä piirretään? Joka tapauksessa entisistä, satuolentoja muistuttavista ja huonosti tunnistettavista eläinhahmoista piti nyt siirtyä piirtämään oikeissa mittasuhteissa olevia, luonnollisen näköisiä eläimiä. Työ jatkuu talviloman jälkeen…

Huomenna on ystävänpäivä!

Torstaina valmistauduttiin myös perjantaiseen ystävänpäivään. Ohjelmasta ja tunnelmasta tiedotettiin etukäteen muun muassa, että kouluun voisi tulla pyjamaan pukeutuneena oman pehmolelunsa kanssa, sydänkojusta saisi ostaa jotain pientä hyvää ja koulun sisäisellä radiolla voisi lähettää ystävänpäiväterveisiä. 

Kolmoset alkoivat leikata isosta paperiarkista suuria punaisia sydämiä. Niillekin olisi huomenna käyttöä. Opettajien kysyessä kuinka moni aikoo tulla huomenna pyjamassa kouluun, nousi aika monta kättä. Omalta kohdaltani jäin miettimään, olisinko itse tullut. Oliko hyvää vai huonoa tuuria, että kouluvaaripäivä ei osunutkaan ystävänpäiväksi? En osannut päättää. Mieli olisi ehkä tehnyt mutta olisiko rohkeus riittänyt? No, ainakin pehmolelun olisin sentään mukanani tuonut.

Sain kuitenkin osani ystävänpäivän vietosta:

Torstaina, kun lähdin koulupäivän jälkeen kotiin, kohtasin pihalla vielä kaksi tyttöä, joiden kanssa juuri olin eläimiä piirtänyt ja sydämiä leikannut. Juttelimme hetken ja kun erosimme, tytöt sanoivat: ”Heippa, nähdään huomenna!” Vastasin, että ei kyllä nähdä ennen kuin kahden viikon kuluttua, kun välissä on vielä talvilomaviikkokin. ”Blääh!” sanoivat tytöt. Suomensin sen mielessäni: ”Tylsää, pitkä aika.”

Perjantaina, ystävänpäivänä sain Verna-opelta valokuvan. Siinä oli suuri, punainen sydän, johon oppilaat olivat kirjoittaneet mielikuviaan minusta, pelkästään myönteisiä, niin kuin ystävänpäivän luonteeseen tietysti kuuluukin.  Oli siinä selvästi opettajankin käsialalla jotakin kirjoitettu. Jätän ne kuvailut tähän nyt kirjoittamatta mutta kerron sen, että tulostin kuvan aanelospaperille, jonka ripustin työhuoneeni seinälle. Kuvaa katsellessa ja lukiessa pysyy kyllä hyvällä mielellä ja maailma näyttää valoisalta. Pitää muistaa oppilaita kiittää, kun seuraavan kerran tapaamme.

Uusi kouluvaari tulee, vanhalla oli synttärit

  

Kouluvaarien määrä Syvälahdessa kaksinkertaistuu

Aiemmin olen täällä Syvälahdessa ollut koulun ainoa kouluvaari mutta lähiviikkoina tilanne muuttuu. Haarlan kouluvaari Reino Hurri, joka minutkin on saanut innostumaan tästä mukavasta vapaaehtoistyöstä, tuli viime torstaina mukaan, kun hänen löytämänsä uusi kouluvaari Eero tuli kouluumme tutustumaan. Tarkoituksena on, että uusi vaari alkaa toimia viitoskuutosluokkalaisten kanssa ja minä pysyn edelleen kolmosnelosten joukossa. Eeron viikonpäivä ja aloittamisajankohta sovitaan lähiaikoina.

Rehtorin työhuoneessa apulaisrehtori Marko otti uuden kouluvaarin sekä Reinon ja minut vastaan ja kertoi meille Syvälahden koulusta. Keskustelun jälkeen kiertelimme talossa, josta löytyi vielä minullekin uusia paikkoja. 

Koulun tiloissa kierrellessämme puhelimeni soi. Elli-ope siellä kyseli minua kouluvaarin hommiin eli viemään yhtä kolmasluokkalaisten ryhmää kirjastoon hakemaan eskarilaisille sopivaa luettavaa. Jätin Markon, Eeron ja Reinon jatkamaan tutustumiskierrostaan ja ryhdyin tuttuihin vaarintöihini.

Lainasin itsekin yhden kirjan. Sain lukea sen pojalle, joka oli aika hiljainen mutta keskittynyt kuuntelija. Hän seurasi tarkkaan Viirun ja Pesosen kesäisiä touhuja. Näin tulee välillä olleeksi kouluvaarina jo pienille esikoululaisillekin. Mukavaa sekin.

Synttärien rääppiäiset

Sunnuntaina olleen syntymäpäiväni jälkeisenä torstaina vietettiin kolmosnelosten kanssa synttärieni rääppiäisiä. Tämä sana ei näille noin kymmenvuotiaille ollut tuttu mutta kerroin, mitä se tarkoittaa: Tarjoilua, jossa varsinaisen juhlapäivän jälkeen tuleville vieraille tarjotaan, mitä juhlista on sattunut jäämään. Meidän pienistä synttärikahveistamme ei tosin ollut jäänyt mitään tarjottavaa kuudellekymmenelle koululaiselle, joten olin käynyt varta vasten kaupassa ostamassa heille karkkeja ja pillimehuja.

Kerroin lapsille myös, miten minun lapsuudessani koulussa syntymäpäiväsankareita muistettiin.  Se oli nopeasti kerrottu: Ei mitenkään. Myöskään mitään erillisiä kaverisynttäreitä ei silloin ollut tapana järjestää. Kotiin saattoi kyllä serkkutyttö tulla isänsä ja äitinsä kanssa kylään ja tuoda jonkin pienen lahjan tullessaan. Nyt minun kunniakseni ”ammuttiin isoja raketteja” ja laulettiin onnittelulaulukin kahdella kielellä. Näin tehdään luokassa aina, kun jollakin sattuu syntymäpäivä olemaan. Tämä oli ensimmäinen kerta 73 vuoteen, kun minun synttäreitäni on missään koulussa juhlittu. Mukava hetki, josta Elli-ope on laittanut Syvälahden instaankin muutaman kuvan.

Orava talvimaisemassa

Piirrä oravan näköinen orava!

Kolmasluokkalaisten kuvataiteen tunnilla oppilaille annettiin tehtävä, joka ainakin minulle olisi ollut melko ylivoimainen: ”Piirrä lyijykynällä jokin Suomen luonnossa talvella elävä eläin niin, että se on mahdollisimman oikean, luonnollisen näköinen. Taustaksi talvimaisema.” Padista sai hakea sopivia kuvia malliksi. Suosikkihahmoiksi osoittautuivat orava, kettu ja saukko. Verna-ope korosti, että nyt tavoitteena on oppia näkemään mittasuhteita, muotoa ja asentoa. Jalkojen ja hännän tulee olla oikean mittaiset ja paksuiset sekä liittyä vartaloon niin kuin oikealla eläimellä. Piirretyn oravan tulee siis olla oikean oravan näköinen, ei vain vähän sinne päin.

Itse olen aina ollut huono piirtäjä, mutta aihe jäi hiukan houkuttelemaan: Kokeilenpa tätä kotona! Olen ollut sitä mieltä, että piirtämisen lahja ihmisellä joko on tai sitä ei ole. Minulle sitä lahjaa ei ole suotu. Tai sitten olen vain harjoitellut liian vähän…

”Haluaisin olla hyvä koulussa”

Tällainen huokaus pääsi yhdeltä oppilaalta, joka oli koulupäivänsä päätteeksi jäänyt läksyparkkiin matematiikan tehtäviä tekemään. Läksyparkki tarkoittaa rauhallista tilaa jossakin luokkahuoneessa, minne voi koulupäivän päätyttyä jäädä vapaaehtoisesti tekemään läksyjään, jotta ne eivät sitten kotona häiritse vapaa-ajan viettoa. Läksyparkkiin jäämiseen voi myös tulla komento opettajalta, jos läksyt ovat jääneet tekemättä. Olin kerran aikaisemminkin valvonut läksyparkin alkamista ja huomannut, että vapaaehtoisia läksyjen tekijöitä oli paikalla enemmän kuin sinne komennettuja.

Tämä huokaus paremmasta koulumenestyksestä tuli nyt selvästi aivan sydämen pohjasta ja jäinkin oppilaan kanssa asiasta hetkeksi keskustelemaan. Vaikka hän nyt tekikin matikantehtäviä, niin omasta mielestään hänellä varsinaisesti vaikeaa oli eräässä toisessa aineessa. Tunnistamisen välttämiseksi jätän nyt kertomatta keskustelumme tarkemman sisällön mutta päätin sopivissa tilanteissa aina kysellä häneltä hänen edistymisestään ja kannustaa häntä kohti tavoitettaan. Kyllä hänellä siihen mahdollisuuksia on.

Matikkaa ja satujen lukemista, kouluvaarin kevät on alkanut

”Jippii, koulu alkaa!”

Näin iloisella mielellä kiirehti pihalta sisälle yksi kolmasluokkalainen poika, kun kävin avaamassa alaoven sen merkiksi, että kello on kohta yhdeksän ja heidän torstaipäivänsä on juuri alkamassa. Oppilaille se oli kevätlukukauden kolmas päivä, kouluvaarille kevätpuolen päivistä ensimmäinen.

Oli mukava katsella innokasta joukkoa, joka selvästi mielellään tuli kouluun ja melkein harppoi rappuset ylös toiseen kerrokseen omaa luokkaansa kohti. Toki sieltä sitten tuli yksi poika jo vastavirtaan pihalle päin. Hän tokaisi ohi mennessään ”Reppu jäi!” Niin kiire oli tullut lähteä sisälle, että koulureppu oli unohtunut pihalle. Kolmasluokkalaisista monet ovat vielä niin pieniä, että omista tavaroista ei ole ihan sataprosenttisesti opittu huolehtimaan. Kyllä muutamilla nelosillakin on joskus parantamisen varaa: Joku päivän läksykirjoista on saattanut unohtua kotiin, kaikkia kotitehtäviä ei ole tehty tai kirjastokortti on jäänyt kotiin, vaikka torstaisin aina käydään kirjastossa. Mutta sitäkin varten koulua käydään, että nämä taidot pikkuhiljaa opitaan.

Oman mukin kanssa opettajainhuoneeseen

Kouluvaarina minulla alkoi toinen vuosi. Olen selvästi jo kotiutunut tähän mainioon Syvälahden kouluun, sillä nyt toin kotoa itselleni oman kahvimukin taukokahveja varten ja lisäsin kuvani yhteystietoineen sukupuun tapaiseen kaavioon, joka on kiinnitetty opettajainhuoneen seinälle. (Käytän nyt tästä tilasta vanhanaikaista nimitystä opettajainhuone, huonehan on tarkoitettu koko monitoimitalon kaikkien aikuisten käyttöön.) Kotiutumistani on hyvin edistänyt sekin, että opettajat ja muu henkilökunta tervehtivät minua aina ystävällisesti ja tuttavallisesti, kun kouluun tulen. Yhtään ei haittaa se, että suurinta osaa opettajista en vieläkään ole oppinut nimeltä tuntemaan.

Yksi uusi kasvo oli opettajainhuoneessa, kun kevätlukukausi alkoi. Tämä nuori partainen mies tervehti minua iloisesti ”morjes Mauri!” kun tulin sisään. Partansa takaa hän näytti lievästi tutulta mutta en kuitenkaan löytänyt sopivaa nimeä muististani. Vasta kun hän sanoi sukunimensä, niin tunnistin: Siinähän on yksi meidän Kallen leikkikavereista kolmenkymmenen vuoden takaa, naapuriportaan poika. Oli kasvanut siitä, kun viimeksi on nähty. Nyt hän on ainakin kevään ajan Syvälahdessa opettajana.

Aikuistuminen, mitä se tarkoittaa?

Opettajainhuoneessa keskustellaan paljon muustakin kuin oppilaisiin ja opettamiseen liittyvistä asioista. Yhtenä päivänä vieressäni istuneet alkoivat jutella siitä, mitä aikuistuminen tarkoittaa ja milloin ihminen sitten oikein on aikuinen. Jälkimmäisestä oltiin yhteisesti sitä mieltä, että koko elämänsä ajan kannattaa säilyttää ainakin pieni pala lapsenmielisyyttä, muuten menee oleminen liian totiseksi. Siitä olen ihan samaa mieltä, ei ilman sitä pärjäisi kouluvaarinakaan. Aikuistumisen merkiksi nähtiin se, että ajatusmaailma ei enää koko ajan pyöri oman navan ympärillä, vaan opitaan ottamaan toiset huomioon ja joustamaan omista tarpeista toisten hyväksi. Viisaita puhuivat nämä opettajat, vaikka nuoria ovatkin. 

Kyllä se keskustelu välillä rönsyili ”harhateillekin”: Ryhdyttiin arvioimaan sitä, kuinka vanha on vanha? Yhden 23-vuotiaan opetusharjoittelijan mielestä yli kolmekymppiset ovat jo suhteellisen vanhoja. Varttuneemmat keskustelijat olivat tässä ehkä vähän joustavampia. Yli seitsemänkymppisenä en kovin aktiivisesti tähän keskusteluosuuteen osallistunut, kuuntelin vain.

Yhtäkkiä matikan tukiopettajaksi

Yksi poika, joka oli ollut aamulla poissa matikantunnilta, kysyi minulta kahdentoista välitunnin alkaessa, että mihin hän voisi mennä laskemaan aamun laskuja. Kävin Verna-opelta selvittämässä asiaa ja palasin näyttämään pojalle yhtä sopivan rauhallista pientä luokkahuonetta. Katsoimme kirjasta tekemättömät tehtävät ja hän pyysi minua istumaan tuolille hänen viereensä. Vastasin jotakin epämääräistä, että lähden tästä kyllä kohta opettajainhuoneeseen loppuvälitunnin ajaksi. Sitten tajusin, että tuo pyyntöhän on luottamuksen ja ystävyyden osoitus ja istuuduin siihen hänen opastajakseen. Olin joskus aiemminkin häntä neuvonut matikantehtävien tekemisessä ja ilmeisesti se tilanne ei hänestä ollut tuntunut epämiellyttävältä.

Onneksi olin tarkkaavaisesti aamulla seurannut opetusta murtolukujen laventamisesta, niin osasin jotenkin asioita selittää, vaikka tilanne minut yllättikin. Koko puolen tunnin välitunti laskutehtävien kanssa nyt kului mutta itse asiassa en sinä aikana kaivannut yhtään sitä taukoa enkä omaa kahvikuppiani. Tällaiset erilliset askareet yhden tai kahden oppilaan kanssa tuntuvat tosi mukavilta. 

Kolmosten ja eskarin tytöt yhteisessä Barbi-leikissään

Eskarin puolella leikkimässä ja satua lukemassa

Kevään ensimmäisenä kouluvaaripäivänäni olin mennyt kolmasluokkalaisten mukana esikoulun puolelle. Siellä ohjelmassa oli kolmosten ja eskarilaisten yhteinen leikkipäivä. Auttelin sopivien legopalikoitten etsimisessä, kun rakensimme autoa, vai avaruusrakettiko siitä nyt oli tulossa, en ole ihan varma. Kotileikkiä leikkineet puolestaan alkoivat kysellä minulta, minkä nimiseen ruokailuryhmään minä kuuluin. He itse kuuluivat vaahtopäät-ryhmään. Vastasin, että minun ryhmälläni ei ole oikein mitään nimeä, vaan minun pitää itse osata kellosta katsoa, koska minun ruoka-aikani on. Juuri silloin esikoulun ohjaajista yksi tuli minulle sanomaan: ”Sinun lapsesi menivät jo!” Olin jäänyt suustani kiinni näitten ”vaahtopäitten” kanssa, enkä ollut huomannut, että kolmoset opettajineen olivat jo lähteneet eskarista ruokatunnille, joka minullakin oli juuri alkanut.

Jännittävä tilanne: Karhuperhe on juuri
löytänyt nukkuvan Kultakutrin

Viikkoa myöhemmin olin taas eskarissa, nyt neljäsluokkalaisten kanssa. Meillä kaikilla oli mukana jokin tätä yhteistä lukutuntia varten juuri äsken kirjastosta lainattu kirja, nyt minullakin. Olin lainannut tutun satukirjan, joka kertoi Kultakutrista ja kolmesta karhusta. Minulle annettiin kaksi kuuntelijaa, tyttö ja poika, joiden kanssa menin pieneen rauhalliseen huoneeseen kirjaa heille lukemaan. Istuuduimme löhöilemään mukaville säkkituoleille ja kumpikin kuunteli minua tarkkaavaisesti, vaikka tarina olikin heille molemmille ennestään jo tuttu. Minäkin tiesin tarinan kaikki käänteet, olinhan samaa satua lukenut jo sekä lapsilleni että lapsenlapsilleni. En uskaltanut nyt eläytyä isäkarhun repliikkeihin ihan niin paljon kuin kotona, jotta pienet kuulijani eivät olisi aivan säikähtäneet isäkarhun möreä-äänistä kysymystä: ”Kuka on maannut minun vuoteessani?”

Tarinan päätyttyä selailimme kirjaa vielä uudestaan ja katselimme sen kauniita kuvia. Karhujen kodin seinällä ollut ison kalan kuva sai pojan kertomaan, kuinka suuria kaloja hän itse oli kesällä ongellaan saanut. Selvä kalamiehen alku, sillä puheitten perusteella aikamoisia vonkaleita oli tullut, haukia ja ahvenia. Tuntui kivalta laajentaa kouluvaarin reviiriä vähän myös eskarin puolelle. Taidan taas seuraavaakin lukukertaa varten lainata jonkin satukirjan pikkuisille luettavaksi.

Synttärionnitteluja ja jouluvalmisteluja

Syyslukukauden viimeisten viikkojen tärkeimpiä tapahtumia minulle oli äitini 102-vuotispäivän vietto marraskuun lopussa. Miten se kouluvaarin työhön ja kouluun liittyi? Siten, että pari päivää ennen syntymäpäivää kerroin kolmosnelosille äitini merkkipäivästä ja hänen elämänvaiheistaan. Koska äiti on edelleen kiinnostunut siitä, mitä kouluvaarina teen, ehdotin oppilaille, että otan heistä valokuvan, jossa he voisivat vilkuttaa äidilleni onnitteluvilkutukset. Oppilaat innostuivat aiheesta niin, että joku ehdotti videon ottamista. Tuloksena oli iloinen kahdeksan sekunnin mittainen ”Hyvää syntymäpäivää” -videopätkä.

Näytin sen päivänsankarille hänen synttäreillään ja hän ilahtui siitä niin, että lähetti lapsille videolla oman kiitostervehdyksensä. Se sitten katsottiin itsenäisyyspäivän jälkeisenä torstaina koulussa. ”Hän on yhtä vanha kuin Suomi!”, monet huomasivat.

Koulussa joulukuun alkupuoli on ollut tasaisen harmaata. Siis sään puolesta, ei nyt tietenkään muuten. Yhtenä päivänä kahdentoista välitunnilla yksi opettajista katseli ikkunasta ulos pimeälle pihalle, missä sadepisarat tummista pilvistä valuivat masentavan tasaisesti kohti lumetonta maata. Yritti kai löytää tilanteesta jotakin positiivista, kun totesi: ”Nyt on päivän valoisin hetki…”.

Kansa on puhunut, pulinat pois!

Neljäsluokkalaisille opetettiin yhteiskuntaopin tunnilla, mitä demokratia eli kansanvalta tarkoittaa. Sehän on sitä, että se ehdotus toteutetaan, joka vaihtoehdoista saa useimpien äänestäjien kannatuksen. Vähemmän ääniä saaneitten ehdotusten tekijät joutuvat tyytymään enemmistön päätökseen. Kotona se voi tarkoittaa, että tehdään sitä ruokaa, mitä useimmat perheenjäsenet haluavat ja muuta ruokaa halunneet joutuvat syömään sitä, minkä enemmistö on valinnut. Se voi tarkoittaa sitäkin, että kesälomaehdotuksista toteutetaan se vaihtoehto, mitä useimmat haluavat tehdä. Koulussa taas pidettiin muutama viikko sitten oppilaskunnan hallituksen jäsenten vaalit. Siinä eniten ääniä saaneet valittiin edustamaan kaikkia oppilaita.  

Valtakunnan politiikasta oppilaat tiesivät, että vaaleissa kansanedustajat valitaan töihinsä eduskuntaan määräajaksi kerrallaan ja jos työtänsä siellä ei tee kunnolla, voi olla, ettei tule sinne toista kertaa valituksi. Sekin tiedettiin, että yhden kansanedustajan isä asuu ihan koulun lähellä aika erikoisen näköisessä talossa.

Lukuhetki päiväkodissa.

Lukemista lapsille

Yhden kerran tähän mennessä olen päässyt mukaan, kun seinän takana olevassa päiväkodissa kolmasluokkalaiset ovat käyneet lukemassa kirjastosta lainaamiaan kirjoja esikouluikäisille lapsille. Se oli mukavan lämpöinen tapahtuma. Kullekin lukijalle annettiin lapsi tai kaksi, jotka etsivät yhdessä hyvän lukupaikan ja pikkuiset kuuntelivat tarkkaavaisesti, kun iso koululainen luki heille Ellaa ja kavereita, Koiramäen tapahtumia tai mitä nyt kukakin oli luettavakseen valinnut. Ajattelin, että seuraavalla kerralla voisin olla lukijana itsekin, vaikka en enää kolmasluokkalainen olekaan.

Erityinen ilon aihe oppilaille viime viikolla oli tieto siitä, että kaupunki tarjoaa vielä ennen joulua meidän kolmosnelosillemme jäätelöt palkkioksi siitä, että he ovat ansiokkaasti esiintyneet syksyn aikana tehdyillä opetusvideoilla, joiden aiheena on ollut oppilaitten osallistaminen ja joku toinenkin aihe, jota en nyt muista.

Kolmoset Verna-open johdolla
joulukoristeitaan askartelemassa.

Liisteriä, glitteriä ja touhukkaita tonttuja

Joulun lähestyessä ovat kuvaamataidon tunneilla kolmasluokkalaiset tehneet joulukoristeita, joihin on tarvittu metallista kanaverkkoa, paperisuikaleita, liisteriä, maaleja ja glitteripölyä. Innokkaasti niitä tehtiin useamman tunnin ajan, vaikka käsien työntäminen liisteriastiaan olikin monille aluksi ällöttävä kokemus. Lopputulokset olivat upeita!

Neljäsluokkalaisten tonttujen myötä
 toivottelen kaikille oikein hyvää joulua!

Neljäsluokkalaiset piirsivät, värittivät ja leikkasivat ääriviivojaan myöten irti tonttujen kuvia. Ohjeena oli, että kuvissa olisi jotakin menoa ja meininkiä eikä ihan suoraan edestäpäin kuvattu pönöttävä perustonttu. Mallia sai hakea netistäkin. Itsekseni ajattelin, että jos minulla olisi harmaa parta, niin voisin mennä luokan eteen malliksi ja siinä se olisi: vanha tonttu. Ei tarvinnut, sillä parempia tonttuja löytyi oppilaitten mielikuvituksesta. 

Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita

Jostakin syystä neljäsluokkalaisten torstainen matikantunti oli vaihdettu yhteiskuntaopin tunniksi, mitä ei yleensä ole ollenkaan torstaipäivän lukujärjestyksessä. Tunnilla keskusteltiin aivan perimmäisistä kysymyksistä, kun teemana olivat tasa-arvo ja ihmisten perusoikeudet.

Aihetta oli käsitelty jo viime tunnilla ja kotitehtäviäkin oli saatu ja tehty. Hämmästyin positiivisesti taas kerran siitä, kuinka fiksuja tämän päivän kymmenvuotiaat ovatkaan, ainakin nämä Syvälahden pojat ja tytöt. Osattiin rauhallisen asiallisesti ja hyviä esimerkkejä kertoen puhua siitä, että jokainen ihminen on yhtä arvokas ja että kaikilla ihmisillä on oikeus tasa-arvoiseen kohteluun ja oikeus ilmaista omat mielipiteensä.

Kaikki tiesivät, että laki kieltää syrjimästä ketään esimerkiksi sukupuolen, iän, ihonvärin tai uskonnon perusteella. Verna-ope johdatteli keskustelua taitavasti ja tasapuolisesti silloinkin, kun puheeksi tuli se, kuka saa kenenkin kanssa mennä naimisiin. Lasten oikeudet tietenkin kiinnostivat ja tiedettiin, että lapsilla on oikeus saada opetusta mutta myös oikeus leikkiä, levätä ja viettää vapaa-aikaansa turvallisessa ympäristössä. Monissa maissa nämä asiat eivät ole läheskään niin hyvin kuin Suomessa.

Juhlalliset sopimukset ja koululaisen arkipäivä

Syvälahdessa aika monen kolmos- ja nelosluokkalaisen etunimi puuttuu suomalaisesta nimipäiväalmanakasta. Muutama puuttuu siksi, että nimi on vielä uusi ja harvinainen. Joukolla oppilaita on nimet, jotka kertovat heidän tulevan toisenlaisten etunimien maista, toisenlaisista kulttuureista. Todellisia esimerkkejä en voi antaa, koska ymmärrän sen tiedon kuuluvan salassapitovelvollisuuteni piiriin. Sen voin kuitenkin kertoa, että oppilaitten kansainvälinen tausta on varsin laaja. Meillä on tyttöjä ja poikia, joitten juuret ovat naapurimaissa, keskemmällä Eurooppaa, Välimeren maissa, Afrikassa, jopa Etelä-Amerikassa asti.

Käyty keskustelu perusoikeuksista ja tasa-arvosta sekä muutamien oppilaitten kauniit ulkomaiset nimet saivat minut pohdiskelemaan sitä, miten erilaisista kulttuuritaustoista tulevien oppilaitten yhteistyö koulun arjessa sujuu. Millä tavalla kantasuomalaiset ja toisista kulttuureista tulleet noin kymmenvuotiaat lapset tulevat koulussa keskenään toimeen? Onko ristiriitoja tai ennakkoluuloja? Ollaanko kavereita? Touhutaanko yhdessä välitunnilla? Istutaanko ruokapöydässä vierekkäin?

Yritin muistella kokemuksiani aikaisemmilta kouluvaaripäiviltäni. Mieleeni ei tullut yhtään sellaista tilannetta, missä jonkun oppilaan etninen tausta, ihonväri, vanhempien kotimaa tai muu sen kaltainen tekijä olisi tullut esille. Keskustelin aiheesta opettajienkin kanssa. He vahvistivat käsitykseni: Oppilaitten erilaiset taustat eivät näy arkipäivän koulunkäynnissä millään tavalla. Ei ole mitään väliä, kuka kenenkin kanssa tekee ryhmätöitä tai kenen vieressä istuu. Lapsissamme on tulevaisuus, onneksi.

Oppilaitten osaamat muut kielet tulevat kyllä oikein tarkoituksella esiin aina silloin tällöin: Luokan syntymäpäiväsankaria voi aina onnitella onnittelijan omalla kotikielellä ja välillä voidaan kuunnella hyvän päivän toivotuksia tai numeroitten luettelemisia useammallakin kielellä.

Lohikäärme tuo onnittelut

Isänpäivä lähestyy: Kolmosten kuvaamataidon tunnilla alettiin rakentaa isänpäivälahjaa. Tämän päivän perheitten monilaatuisuus otettiin huomioon jo lahjan saajan valinnassa: Jos perinteistä isää ei perheessä ole, voi lahjansa antaa isoisälle tai muulle läheiselle henkilölle sukulaisuussuhteesta tai sukupuolesta riippumatta.

Vessapaperirullan hylsystä tehtiin isälle lohikäärme, joka suustaan syöksee paitsi tulta, myös isänpäivän onnittelutekstejä. Tavanomaiset ”Olet maailman paras isä” ja ”olet kiva” tulivat monille ensiksi mieleen. Yksi tyttö huomasi, että hänen pitääkin sitten kirjoittaa isän omalla kielellä, ei suomeksi. Mitä kirjoittaisit, kerro se meille, pyysi Micke-ope. Tyttö mietti hetken ja sanoi: ”Kyllä sinä olet minulle rakas isä, suukkoja ja halauksia.” 

Arvelen, että aika lämpöinen ilmapiiri on isänpäivänä siinäkin perheessä, jossa sunnuntaina onnittelukortista luetaan ensin nämä ”olet paras” ja ”olet ihana” ja kolmanneksi: ”olet minulle niin kuin isä”. Liikuttava viesti on tämäkin: ”Kiitos isä, kun et lähtenytkään niihin harkkoihin, vaan jäit kanssani pihalle leikkimään.”

Hyvää isänpäivää kaikenlaisille isille.

Kirjastossa kuhisee

Syvälahden monitoimitalossa koulun ja kirjaston välissä on vain yksi ovi, siinäkin on iso lasiruutu. Tätä ovea on tänä syksynä torstaisin käytetty todella ahkerasti. Kouluvaarin mieluisiin tehtäviin kuuluu viedä kaksi kolmosnelosten oppilasryhmää peräkkäin kirjaston puolelle kirjoja lainaamaan ja palauttamaan. Ensimmäinen ryhmä ei hae luettavaa itselleen, vaan he valitsevat kirjat, jotka he kohta menevät lukemaan ääneen saman talon päiväkodissa oleville esikoululaisille.

Toinen ryhmä etsii lukemista itselleen. Ohjeena on etsiä kertomuskirjoja, joissa on jokin tarina pää- ja sivuhenkilöineen, juonenkäänteitä ja loppuratkaisu. Tähän ryhmään eivät siis kuulu mitkään ennätyskirjat eivätkä sarjakuvat tai tietokonepelivinkkejä jakavat teokset. Heti, kun sopiva kirja on löytynyt, sen kanssa palataan luokan torille tai luokkahuoneisiin, johonkin mukavaan rauhalliseen soppeen ja juuri alkaneen lukutunnin aikana vain hiljaa aletaan lukea omaa kirjaa muitten höpöttelemättä kanssa.

Sopivan päiväkotiluettavan löytäminen on usein vaikeaa. Kolmasluokkalaiset itse lukevat jo hiukan eri kirjoja kuin kuusivuotiaat eskarilaiset. Onneksi Syvälahden kirjastossa on lastenkirjoissa todella paljon valinnanvaraa. Olen ollut huomaavinani, että toiset mielellään valitsevat eskaria varten kirjoja, joissa on paljon tekstiä, kun taas toisia houkuttelevat pienten lasten kuvakirjat isoine kuvineen ja vähine teksteineen. Olen yrittänyt ohjata tässäkin lukijoita kertomusten ja tarinoitten pariin.

Yksi tyttö oli kerran murheissaan, kun mitään sopivaa eskarilaisille luettavaa kirjaa ei tuntunut löytyvän. Toiset olivat jo lähteneet kirjojensa kanssa ja hän oli ryhmän viimeisiä. Ehdottelin hänelle useita kirjoja, jotka kuitenkin jäivät vielä hyllyyn. Joku sieltä sitten kuitenkin tuli valituksi ja vasta sitten paljastuikin epäröimisen todellinen syy: ”Jos mä luen niille väärin…” Minä lohduttelin, että pienet lukuvirheet eivät eskarilaisia häiritse. He kuuntelevat oikein mielellään, kun isot kolmasluokkalaiset tulevat heille tarinoita lukemaan. Vasta viikon tai kahden päästä kuulin opettajalta, että tytön äidinkieli ei olekaan suomi. Pienintäkään vieraan kielen vivahdetta en itse ole hänen puheessaan huomannut. Lukeminen oli jännityksestä huolimatta silloin varmasti sujunut hyvin, koska seuraavilla kirjastokäynneillä hänkin on löytänyt eskarilaisille luettavat kirjat ihan helposti.

Noin kilometrin päässä koulustamme Moikoisissa toimii toinen päiväkoti. Viime torstaina kirjastossa oli pikkuväestä tungosta, kun meidän lisäksemme toistakymmentä moikoislasta oli päiväkodista tullut kävellen tutustumiskäynnille kirjastoomme. Joukossa oli pieni tyttö, jota selvästi harmitti se, että hän sisälle tullessaan oli joutunut riisumaan heijastinliivinsä pois. Ohjaajat päättivät sitten, että annetaan tytölle liivi takaisin, kun sentään muut ulkovaatteet ja kengät oli jätetty eteiseen ja tarjosivat tytölle liiviä puettavaksi. Tuopa ei enää kelvannutkaan ja tyttö tiputti vihaisesti liivin lattialle ja näytti koko olemuksellaan, että nyt mikään ei ole hyvin. Onneksi oltiin nimenomaan kirjastossa, sillä käteen annettu kirja hävitti kiukun saman tien.

Ystävysten yhteinen lukutunti

Lukemista kaikille

Itselle lainatun kirjan lukutunti on kiinnostavaa seurattavaa: Lukemattomia oppilaita ei luokan tiloissa ole, vaan kaikki lukevat äsken tai aiemmin kirjastosta lainaamaansa kirjaa. Lukuasentoja on yhtä monta kuin lukijoitakin. Lattialla loikoillaan pitkin poikin, pöytien alla, tuoleissa todella väärissä asennoissa (ergonomian näkövinkkelistä katsoen), yksin tai parin kolmen lukijan ryhmissä. Mutta hiljaisuus on hiljaista ja keskittynyttä. Vain silloin tällöin kuuluu pientä supatusta, kun jokin kiinnostava kohta on jaettava jonkun toisen kanssa.

Pari viikkoa sitten yksi poika oli lainannut tiiliskiven kokoisen Harry Potter -romaanin. Varttia ennen tunnin loppua hän tuli minulle ja opettajalle kertomaan, että nyt se tuli luetuksi. Ilmoitustaan hän perusteli sillä, että hänellä on tuo kirja kotona ja hän oli sen siellä jo melkein kokonaan lukenut. ”No menepä kouluvaarin kanssa tuonne syrjemmälle istumaan ja kertomaan hänelle Harry Potterista”, ehdotti Micke-opettaja tälle Potter-fanille. 

Minä, joka en vielä ole lukenut yhtään Harry Potter -kirjaa, aloin jututtaa poikaa, joka tuntui kyllä kohtalaisesti olevan perillä kirjojen sisällöstä. Hän kertoi lukeneensa kaikki sarjan kirjat ja osasi kuvailla kertomusten henkilöitäkin, kertoa, ketkä ovat hyviä ja ketkä pahoja. Hän sanoi myös katsoneensa Potter-elokuvat englanniksi ja ymmärsin, että ilman suomenkielistä tekstitystä. Micke-opettajan kanssa jäimme hieman epäröivälle kannalle sen suhteen, oliko pojan puheissa pikkuisen liioittelun makua.

P.S. Jos joku vielä muistaa laskutehtävän, jonka viime kerralla annoin laskettavaksi, niin sen oikea vastaus on 15.

Luokka kuvassa

Vastoin aiempia lupauksiani ja koulusta saamiani valokuvausohjeita olen päättänyt, että julkaisen Syvälahden koulun neljäsluokkalaisten luokkakuvan. Ohjeet valokuvauksesta koulussa sanovat, että lapsia ei saa kuvata niin, että heidät voidaan kuvasta tunnistaa. Vanhemmilta saatu lupa sallii tästä poikkeuksen. Nyt sitä lupaa en ole kysynyt mutta suorastaan toivon, että vanhemmat ja muut oppilaitten läheiset tästä kuvasta oman neljäsluokkalaisensa tunnistaisivat.

Syvälahden koulu 4 lk 2019-2020

Kuvassa ovat valmiina ne Lego-ukkelipohjat, jotka Elli-opettajan ohjeen mukaan piti piirtää ja värittää sellaisiksi, että piirtäjän kuvasta tunnistaa. Jotta tehtävä ei olisi liian helppo, photoshoppasin joistakin kuvista pois kovin suurilla kirjaimilla tehdyt signeeraukset. Muuten kuvat ovat aivan tekijöittensä jäljiltä.

Kuvaa katsellessani tuli mieleen Veikko Lavin 1970-luvulla tekemä ja esittämä laulu ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”. Tässä laulussa sanotaan viisaasti ja kauniisti:

On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia,
niin ettei heitä toisistaan voi erottaa.
Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen,
niin kahta samanlaista eipä ois'…
Jokainen ihminen on laulun arvoinen.
Jokainen elämä on tärkeä.

Siinä he nyt ovat, meidän neljäsluokkalaisemme, jokainen erilainen.

Luonto kuvassa

Kyllä kolmasluokkalaisetkin osaavat piirtää ja maalata. Tänään jatkettiin parin viikon takaista luontoaihetta, jota oikein luupin kanssa oli aloitettu etsimään koulun pihalta. Siinäkään ”kahta samanlaista eipä ois,” vaan toteutukset vaihtelivat pienistä yksityiskohtakuvista laajoihin kuvakulmiin. Upeat yksittäiset kukat ja kukkakimput, pikkuiset ötökät ja syyspihan alkavan ruskan sävymaailma toteutuivat toinen toistaan hienommin oppilaitten töissä. Vesiväreillä maalaaminen tuntui olevan varsin mieluista puuhaa.

P.S.

Tänään huomasin kauhukseni, että en osannut nelosten matematiikan kaikkia koetehtäviä ainakaan päässä laskien. Olin koetta valvomassa ja luin olkapäitten yli koepaperin viimeiset tehtävät. Ne olivat tämän tapaisia:

Lisää kysymysmerkin kohdalle puuttuva luku niin, että laskutoimitus on oikein:

45 -? : 3 + 2 x (3+5) = 56

Näitä laskuja oli kaikkiaan neljä. Laskemisessa piti siis muistaa, mitä laskujärjestyksestä ja sulkumerkeistä oli viime tunneilla opittu. Osaatko sinä?  Kerron oikean vastauksen seuraavassa kirjoituksessani.