Englannin kieltä, liikennesääntöjä ja miksi tätä teen

Syyslomaviikon jälkeen tulin taas Syvälahden kouluun. Toiveikkaana ajattelin, että koronan takia määrättyjä rajoituksia maskin käytöstä ei enää tarvitsisi noudattaa, kun yhteiskuntaa muutenkin on jo avattu. Turha toivo! Henkilökunta käyttää maskia edelleen, sanoi Jarmo-rehtori. Ainoa helpotus maskien suhteen on se, että kolmosnelosten oppilaitten ei enää tarvitse niitä pitää. Siispä maski naamalle ja kohti kotikortteliani ottamaan selvää, mitä tänään tapahtuu. Olin nimittäin poikkeuksellisesti kouluvaarina torstaina enkä ollut painanut edes päivän lukujärjestystä mieleeni. Mukava päivähän tästä taas tuli.

Ensin enkkua

Aamulla oli nelosilla englantia. Yhden pojan kanssa opettelimme kahdestaan marjojen nimiä sekä puita, pensaita ja kallioita. - Kiinnitä sitten huomiota oikeaan ääntämiseen, oli Suvi-ope antanut minulle ohjeeksi. Samalla hetkellä muistin oman englanninopettajani jostain puolen vuosisadan takaa. Hänen ääntämisensä ei ollut kovinkaan lähellä sitä, mitä silloin jo kuuli englantilaisissa televisiosarjoissa. – Hän opettaa meille englantia Raunistulan murteella, irvailivat luokkamme vitsinikkarit opettajamme selän takana. No, sillä samalla murteella minäkin nyt yritin selviytyä. Sanasto meni kyllä pojan päähän hyvin, ääntämiseen jäi ehkä vielä pientä viilattavaa.

Enkun tunti jatkui kirjallisella sanakokeella juuri näistä luontosanoista. Suvi-ope hoiti koetilanteen mutta minäkin sain ehdottaa yhtä suomen sanaa, jonka oppilaat kääntäisivät englanniksi. Piti olla sopivan vaikea mutta mahdollinen kuitenkin. Kysyin sanaa ”talvi”. Taisi olla juuri oikean tasoinen sana, koska noin puolet vastaajista tiesi, puolet ei.

Käsityötaitajan työnäyte,
siis vasta kolmasluokkalaisen!

Viime kouluviikolla, siis ennen syyslomaa, olin mukana kolmasluokkalaisten käsityötunnilla. Osa oppilaista oli saanut omat puutyönsä valmiiksi jo edeltäneellä tunnilla. He olivat saaneet alkaa tehdä luppoaikatyönään käsillä olevista materiaaleista ihan mitä halusivat. Kyllä he olivat taitavia käsistään! Hienoimpiin luomuksiin kuului ehdottomasti yhden tytön tekemä pieni, söpö koiranpentu. Otin pennusta kuvan mutta jätän tekijän mainitsematta, koska en huomannut häneltä siihen lupaa kysyä.   

Viisas väistää aina!

Kolmosilla oli puolen päivän aikoihin ympäristöoppia. Tunnin aihe oli yksi kaikkein tärkeimmistä: Turvallinen polkupyörällä ajaminen muun liikenteen joukossa. Missä ajetaan, kuka väistää ketä ja mitkä liikennemerkit ainakin pitää tuntea?  Oppikirjan tekstissä oli tärkeä väliotsikko: Viisas väistää aina! Lapset tiesivät liikennesäännöt aika hyvin. Selvästikään näistä asioista ei puhuttu ensimmäistä kertaa. Tarkkasilmäisimmät huomauttivat siitä, että oppikirjan kuvassa olevan polkupyörän varustus oli puutteellinen: puuttuivat sekä soittokello että valaisin.

Kolmoset turvallista liikkumista harjoittelemassa.

Luokan teoriaosuuden jälkeen mentiin käytännön harjoituksiin, tosin kävellen. Parijonossa kuljimme Vanhan Kakskerrantien varteen, ylitimme kadun suojatietä pitkin ja tunnistimme liikennemerkkejä. Kävelimme kevyen liikenteen väylää liikenneympyrälle asti ja katselimme, miten autot siinä ajoivat. Koulun pihalle palatessamme korostimme lapsille vielä sitä, että parkkipaikan vierestä koululle kulkeva pyörätien näköinen pätkä on todellisuudessa myös erilaisille huoltoautoille tarkoitettu autotie. Siispä silmät auki siinäkin!

Aina roiskuu, kun maalataan!

Maalaaminen on värikästä puuhaa!

Iltapäivällä nelosilla oli kaksi tuntia käsitöitä, toisilla puutöitä, toisilla tekstiilijuttuja. Mirkka-ope pyysi minua valvomaan puutöitten maalausta erillisessä maalaustilassa. Suostuin, vaikka uusimman muoti-ilmauksen mukaisesti tunsin hyppääväni suoraan syvään päähän eli vanhanaikaisesti sanottuna siirryin epämukavuusalueelleni. Hyvinhän siinäkin kävi! Ensimmäinen maalari aukaisi tottuneesti maalikaapin oven, harkitsi eri värivaihtoehtoja ja otti sieltä punaisen purkin. Pensselit ja maalin sekoitustikutkin löytyivät ongelmitta. Semmoinen vahinko siinä kyllä kävi, että purkkia avattaessa punaista maalia loiskahti aikamoinen loraus lattialle ja maalarin puutyönkin päälle. Onneksi hänellä oli esiliina edessään, joten vaatteet säilyivät puhtaina. Poika ei vahingosta hämmentynyt, vaan alkoi ahkerasti siivota lattiaa. Kun lattia oli hinkattu puhtaaksi, alkoi varsinainen maalaustyö.

Parasta tässä kaikessa kuitenkin oli se, että siinä siivotessaan ja maalatessaan poika alkoi keskustella kanssani: ”Onko tämä kouluvaarin työ teille semmoista eläkepäivien ajankulua?” Huomatkaa teitittely! Vastasin myöntävästi ja jouduin vielä miksi-kysymyksen jälkeen vähän perustelemaankin: ”Tykkään olla lasten ja nuorten kanssa tekemisissä. Saan aina hyvän mielen, kun saan autetuksi niin, että lapsi oivaltaa ja oppii uusia asioita.”  Hän kertoi sitten vähän isästään ja äidistään, mutta tunnistamisen välttämiseksi jätän sen sisällön nyt tietysti tässä toistamatta. Häntä oli myös jossain vaiheessa koulussa kiusattukin mutta asia ei kai enää ollut ajankohtainen.  Fiksu poika muutti maalaustyön epämukavan valvomistehtävän mukavaksi jutteluhetkeksi.

 Tehtävä äikäntunnilta

Viime kouluviikon suomen kielen tunnilla oli ajatuksia herättävä tehtävä:
”Kirjoita kolme virkettä, jotka haluaisit kuulla tänään. Virkkeistä yksi on toteamus, toinen on kysymys ja kolmas on käsky.”

Näin minä olisin vastannut:

1.     Odotamme sinua leikkimään meille.

2.     Koska sinä tulet?

3.     Tule pian!

Mitä sinä olisit halunnut kuulla tänään?

 

Kertomuksia kirjastosta ja muistoja omista käsitöistä

 Kirjastoon!

Aamupäivällä kolmosten suomen kielen tunnilla käytiin kirjastossa eli siis käveltiin kerrosta alemmaksi ja mentiin melkein lähimmästä ovesta Hirvensalon kirjaston puolelle. Syvälahtihan on todellinen monitoimitalo neuvoloineen, päiväkoteineen ja muine palveluineen.

Yleisesti tiedetään, että lukemisen harrastaminen lasten ja nuorten keskuudessa vaihtelee varsin paljon. Jotkut eivät lue mitään, toiset selailevat tietokirjoja tai ahmivat sarjakuvia ja onneksi on paljon niitäkin, jotka lukevat Harry Pottereita ja muita tiiliskiven tai ainakin parin kaakelilaatan kokoisia kertomuksia.

Tavoitteena tänään kirjastossa oli lainata kertomuskirja luettavaksi kohta alkavaa lukuhetkeä varten. Kertomuskirjassa on aina alku, vaihteleva juoni ja loppu. Lapset valitsivat alustavasti ensin itse kiinnostavan kirjan ja kun joku meistä aikuisista oli vahvistanut sen kertomuskirjaksi, jokainen lainasi sen omalla kirjastokortillaan. Paitsi siis ne, jotka olivat unohtaneet korttinsa kotiin tai tunnusluvun mielestään. Heitä oli tälläkin kertaa muutamia joukossa. Onneksi tällaisia hätätilanteita varten kotikorttelissamme on pieni pino varakirjoja. Näin kaikki pääsivät nauttimaan kertomuskirjasta tämän päivän lukuhetken ajan. Ja loput luetaan sitten kotona tai viikon päästä koulussa.

 

Kouluvaarin käden taidot paljastuvat

Kolmosten käsityötunnilla oli kouluvaarin vuoro olla ihan pihalla, vaikka sisällä luokkahuoneessa oltiinkin. Lapset opettelivat innolla ompelukoneen käyttöä, eikä tämä ollut heille edes ensimmäinen kerta.

-        Hei vaari, kuinka tämä lanka pujotetaan, tästä vai tuolta?

-         Heh, hmm, totanoin, missäs tuo Ulla-ope taas olikaan…

Kyllä meillä kotona on ompelukone, jota Raili osaa taitavasti käyttää ja äitinikin on ollut ammatiltaan ompelija, mutta itse en ole koskaan ompelukonetta käyttänyt. Nyt huomasin, että se on selvä puute osaamisessani. Onneksi Ulla-ope mainiosti pystyi olemaan monessa paikassa yhtaikaa ja osasivatpa oppilaatkin auttaa toinen toisiaan. Samanaikaisesti puolet oppilaista opetteli Heli-open johdolla kaavojen tekoa omaa pehmolelua varten naapuriluokassa.

Se näyttää ihan helpolta,
kun sen osaa!

Kun tästä selviää, on kyllä
ajokorttinsa ansainnut!

Kun seisoin tumput suorina keskellä käsityöluokkaa, niin aloin muistella omia käsityötuntejani Paimalan koulun kolmannella luokalla joskus 1950-luvulla. Tytöillä oli tyttöjen käsityöt ja pojilla poikien. Tytöt ompelivat ja kutoivat, pojat tekivät enimmäkseen puutöitä. Oppiaineen nimikin pojilla oli ”veisto”. Muistan hyvin sen puukauhan, jota koversin pitkään ja hartaasti ja silti se jäi kesken, kun kevätjuhlapäivä koitti. Myöhemmin oppikoulussa käsitöitä ei ollut opetusohjelmassa ollenkaan. Ei aina kaikki ollut ennen paremmin!

Onneksi ajat ovat muuttuneet jo vuosikymmeniä sitten. Kaikenlaiset käsityöt (ja kotitaloustyöt) opetetaan kaikille sukupuolesta riippumatta. Eikä innokkuudessa tai jo opituissa käden taidoissa tänään ollut mitään eroja tyttöjen ja poikien välillä. Harjoitustehtävässä valmistauduttiin selviytymään ompelukoneen ajokorttikokeesta. Ei ole ihan helppo juttu ommella ensin suoraa saumaa, sitten kääntyä ja jatkaa erivärisellä langalla siksakkia kaarevan malliviivan päällä pysyen ja sitten sinne tänne kääntyen vielä ommella irtonainen villalanka kankaaseen kiinni ja mitä vaiheita siinä nyt olikaan. Ehkä ensi viikolla rohkeimmat jo uskaltavat yrittää ajokorttia.

Konkreettinen panokseni tämän päivän käsityötunnin hyväksi jäi melko vähäiseksi. Pelasin muutaman oppilaan kanssa muistipeliä, jossa opeteltiin ompelutarvikkeiden nimiä. Vääriin paikkoihin jääneiden saksien ja lankarullien keräämisen lisäksi kommentoin muutamia hyvin tehtyjä harjoitustöitä ja lopuksi hiukan siivoilin muitten mukana. Lasten jo lähdettyä kotiin kerroin kotikorttelissa kolmosnelosten opettajille tunnelmistani tämän päivän käsityötunnilla. Suvi-open sanat lohduttivat:

-       Kyllä se läsnäolo riittää, ei aina tarvitse yhtään sen enempää tehdäkään…

Ja aurinko alkoi taas paistaa.

Matematiikkaa ja majanrakennusta

Kolmasluokkalaiset majanrakennuspuuhissaan
ja pientä kuollutta lintua ihmettelemässä.

Terve taas!

Tunsin itseni taas terveeksi muutaman sairaslomamaanantain jälkeen, kun aamukahdeksan aikoihin astuin Syvälahden koulun ovesta sisään. Minulla ei ollut ollut koronaa eikä mitään muutakaan tarttuvaa tautia, vaan muita vaivoja, joiden takia olin pysytellyt vähän aikaa kotona, koska kouluun tullaan vain terveinä.

Paljon vierasta väkeä

Maski naamalle ja sisäkengät jalkaan ja näin olin taas valmiina päivän seikkailuihin. Kolmosnelosten kotikorttelin torilla näkyi kahden tutun opettajan lisäksi monta minulle uutta ja vierasta aikuista. Keitä he olivat? Ja missä olivat kolmosten opettajat Ulla ja Heli? Ei kai korona ollut heitä vienyt tautivuoteelle?

Onneksi ei sentään. Suvi-ope kertoi nelosille ja meille kaikille aikuisille, mistä oli kysymys: Ulla ja Heli olivat oppimassa uutta jossakin koulutustilaisuudessa ja heillä molemmilla oli sijaisopettajat. Heidän lisäkseen paikalla oli kaksi lähihoitajaopiskelijaa, jotka hakivat tuntumaa koulunkäyntiohjaajan työhön. Lähihoitajan koulutus antaa valmiuksia siihenkin. Vakituinen koulunkäyntiohjaajamme oli muusta syystä poissa ja tilalla oli yksi koulun muista ohjaajista. Tuttu erityisopettajakin oli mukana. Vanhimpana aikuisena paikalla oli kouluvaari ja nuorimpana (melkein) aikuisena meidän koulun yhdeksänneltä luokalta tet-harjoittelijatyttö. Tällaisella joukkueella lähdimme uuteen kouluviikkoon. Kun oppilaita sekä kolmosella että nelosella on nelisenkymmentä kummallakin luokalla, niin on selvää, että aikuisiakin tarvitaan tavallista enemmän.

Kerrotaan lukuja ja tarinoita

Nelosten ekalla tunnilla harjoiteltiin kertolaskua lukuyksiköittäin. Siis mitä? Se on uusi tapa laskea kertolaskuja (tai ainakaan sitä ei opetettu vielä 64 vuotta sitten, kun itse olin neljännellä luokalla!) En käy sitä tässä nyt selittämään, koska netistä löytyvät tarkat ohjeet haulla ”kertolasku lukuyksiköittäin”. Oli mukavaa vaivata omaakin päätä samalla kun auttoi tämän päivän neljäsluokkalaisia eteenpäin matemaattisten oivallusten tiellä.

Kolmoset tulivat yhdeksäksi kouluun ja keskittyivät ”keskittyneeseen lukemiseen ja luetun ymmärtämiseen” hauskan eläintarhatarinan avulla. Mikä eläin oli kolmannessa häkissä? No ei mikään, häkki oli tyhjä! Miten lapset suhtautuivat karjuvaan leijonaan? Eivät huomanneet sitä, koska juuri silloin he syöttivät pienelle oravalle pähkinöitä. Harjoitustehtävä oli otettu Timo Parvelan kirjasta ”Ella luokkaretkellä”, joka on yksi tuon ikäisten suosikkikirjasarjoista.

Yhdessä onnistuimme

Kolmosten matikantunnilla tuli taas vastaan niitä hetkiä, mitä varten niin tykkään tätä kouluvaarin työtä tehdä: Yhtä poikaa eivät vähennyslaskut kiinnostaneet juuri lainkaan, minkä hän myös kehonkielellään toi selvästi esille. Yksi kuudesta laskutehtävästä oli hädin tuskin tehtynä tunnin puoliväliin mennessä, kun monet tästä parinkymmenen oppilaan ryhmästä olivat jo seuraavan sivun tehtävissä. Opettaja ehdotti, että minä auttaisin lopputunnin ajan tätä poikaa, jotta opettajalle jäisi enemmän aikaa muille oppilaille. Pojasta se ei ollut mitenkään hyvä ehdotus mutta ei hän nyt vastaankaan pistänyt. Aloitimme siitä, että ensimmäisen allekkainlaskutehtävän ja sen tuloksen väliin vedettiin yhdessä viivoittimella siisti viiva. Viivasta tuli mielenosoituksellisen pitkä mutta se kelpasi minulle. Tehtävä oli sinänsä oikein laskettu. Toinen tehtävä tuli vähitellen numero kerrallaan houkutellen valmiiksi ja viivoittimen viivakin oli jo lyhyempi. Kolmas, neljäs ja vielä viideskin tehtävä ehdittiin saada valmiiksi ennen tunnin päättymistä. Istuma-asento parani siinä sivussa ihan huomaamatta. Huomasin ja kommentoinkin pojalle, että hän on selvästi ihan hyvä näissä laskutehtävissä, kun vain viitsii. Tunnin jälkeen opettajan kiitokset lämmittivät mieltäni.

Koulussa ei tänään tiettävästi ollut yhtään poissaoloa, joka olisi liittynyt koronapandemiaan, ei altistumisia, tartunnoista puhumattakaan. Keskustelin puolen päivän välitunnilla koronastakin apulaisrehtori Markon kanssa. Hän sanoi jo kovasti odottavansa sitä, että voisimme alkaa muistella tätä ankaraa korona-aikaa. Vielä pitää kuitenkin jaksaa noudattaa ohjeita ja määräyksiä. Turhauttavana hän piti sitä, että on joutunut koulun alueen rajoilla keskustelemaan väärää tietoa lapsille totuutena jakavien rokotevastaisten ihmisten kanssa. Iloisemmistakin asioista puhuimme: Hän kannusti minua jatkamaan näitten juttujen kirjoittamista ja julkaisemista ja antoi jopa joitakin vinkkejä uusista näkökulmista.

Omin käsin oma maja

Käsityötunnilla kolmoset olivat ihan pihalla. Itse asiassa vähän kauempanakin, välituntipihan takana olevassa metsikössä. Oppilaat jaettiin neljän hengen ryhmiin ja tehtävä oli sama kuin nelosilla oli ollut viime viikolla: Rakentakaa ryhmällenne maja käytettävissä olevista puitten oksista ja muusta luonnon materiaaleista. Tehtävä oli selvästi mieluinen: Ensin haettiin sopivat paikat majoille ja sitten alettiin katkenneista ja kuivuneista oksista niitä rakentaa. Useimmat rakennettiin sopivaan kallionkoloon tai puiden väliin mutta yksi hieno lappalaisten kotaa muistuttava maja kohosi avaralle, tasaiselle kalliolle. Kouluvaarikin kantoi kirjaimellisesti kortensa kekoon auttamalla lapsia raahaamaan heidän innokkaille voimilleen ylivoimaisia oksia majantekopaikoille. Niin kuin Parvelan Ella-kirjassa huomio kiintyi karjuvan leijonan sijasta pikkuiseen oravaan, niin tässäkin projektissa yhden majan pohjalta löytynyt pieni kuollut lintu vei hetkeksi kaikkien huomion pois varsinaisesta tehtävästä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: Iloiset majanrakentajat saivat työnsä ainakin melkein valmiiksi eikä mitään vahinkoja sattunut, vaikka aika vauhdilla liikuttiin ylös ja alas melko jyrkkää rinnettä. Kiva päivä!

 

Koulu alkoi taas!

 Vuoden pakkoloman jälkeen aloitin taas kouluvaarin työt Syvälahden koulun kolmas- ja neljäsluokkalaisten kanssa keskiviikkona, kun uusi lukuvuosi turkulaiskouluissa alkoi. Kouluaamu tuntui iloisen jännittävältä, vähän niin kuin olisin itsekin ollut koulutiensä alkupuolella olevien oppilaitten joukossa.

Aloittamismahdollisuuksista nykyisen koronatilanteen aikana olin käynyt sähköpostitse neuvonpitoa koulun rehtori Jarmon kanssa muutama päivä aikaisemmin. Sain häneltä mieluisan vastauksen: ”Terve! Kävimme [apulaisrehtori] Markon kanssa asiasta tiukan, noin kaksi sekuntia kestäneen neuvottelun. Lopputulos: Tervetuloa!  Hienoa, että olette taas kuvioissa!” 

Ei hän minua teititellyt, vaan viesti meni myös Epalle, vitoskutosten kouluvaarille.

Tuttuja opettajia, kolme uuttakin

Aamujännitys helpottui heti, kun jo koulun aulassa muutamat tutut opettajat (joiden nimet olen jo vuoden aikana kaikki unohtanut) toivottivat minut tervetulleeksi ”pitkästä aikaa!”  Yksi kaikkein tutuimmista naisopettajista melkein halasi minua, kun lähes kirjaimellisesti törmäsimme toisiimme opettajainhuoneessa. ”Mauri!” hän huudahti ilahtuneena ja oli jo aloittamassa halausotetta, kun hän yhtäkkiä muisti, että emme me ole ennenkään halanneet ja nyt kun on tämä koronakin vielä… Se jäi sitten vain kyynärpäitten kolisteluksi mutta oli kyllä mukava nähdä hänetkin. Henkilökunnasta monet muutkin ottivat minut iloisina vastaan, se oli hienoa.

Vaihdoin sisäkengät jalkaan, laitoin reppuni naulakkoon ja kapusin toiseen kerrokseen, tuttuun kolmosnelosten kortteliin. Siellä tulevat lähimmät työkaverini olivatkin jo tekemässä viimeisiä valmisteluja ennen kuin oppilaat kohta päästettäisiin sisälle. Luokkien oppilasmäärä oli hiukan kasvanut aiemmista vuosista mutta onneksi myös luokanopettajia on nyt neljä aiemman kolmen sijasta. Yksi heistä, Suvi, oli ennestään tuttu niiltä kolmelta kerralta, kun viime syksynä ehdin koulussa käydä ennen pandemian laajenemista. Muut olivat tässä korttelissa nyt aloittamassa enkä heitä vielä tuntenut. Korttelin aikuisiin kuuluu myös erityisopettaja ja useampikin kouluavustaja. Heidät muistin ennestään. Päivän mittaan selvisi, että ainakin useimmat, elleivät jo kaikki korttelin aikuiset ovat saaneet kaksi koronarokotusta niin kuin minäkin.

Tuttuja oppilaita ja iso joukko vieraitakin

Yhteinen tekeminen korttelin opettajien kanssa lähti mutkattomasti käyntiin ja kohta jo olimmekin pihalla ottamassa oppilaita luokittain sisään. Semmoinenkin ”pieni” asia lämmitti mieltäni, että muutamat nyt kuudetta ja viidettä luokkaa aloittavat oppilaat ulkona tervehtivät minua iloisesti. Juuri heidän kanssaan olin häärännyt kouluvaarina, kun he olivat olleet kolmannella ja neljännellä luokalla. Nykyisten kolmosnelosten kanssa en ole aiemmin ollut tekemisissä. Heidän nimissään onkin taas opettelemista koko lukuvuodeksi.

Koronaa vastaan

Koulussa sisällä kaikki käyttävät maskia koko ajan, myös nämä kolmas- ja neljäsluokkalaiset. Ulko-ovella jokainen oppilas sai yhden maskin päälleen puettavaksi ja myöhemmin päivällä kokonaisen omalle nimelleen kirjatun laatikollisen lisää. Ahkera käsien pesu oli lapsille jo tuttua viime lukuvuodelta. Kun me korttelin aikuiset esittäydyimme heille, niin huomasin, että maski aika selvästi vaikeutti hengitystä, kun hiukan kuuluvammalla äänellä kerroin itsestäni ja kouluvaarin roolista. Opettajat lohduttivat, että siihen tottuu muutamassa viikossa…

Ruokalassa maskia pidetään siihen asti, että on istuttu ruokapöytään ja ruokailu aloitetaan. Ruokailun jälkeen maski pannaan taas kasvoille ennen kuin pöydästä noustaan. Ruokalassa ei samaan aikaan ollut muitten luokkien oppilaita. Muita tuli, kun me olimme lähdössä pois. Vastaavasti opettajainhuoneessa (tiedän, että se ei ole sen tilan virallinen nimi, koska se on talon kaikille aikuisille tarkoitettu yhteinen tila!) maski otetaan pois vain siksi ajaksi, kun kahvikupillisen juominen kestää. Kesälomakuulumiset vaihdetaan maskit päällä.

Koulutyö alkaa

Uusia oppikirjoja jaettiin, nimilappuja askarreltiin ja uutta lukujärjestystä käytiin läpi. Muutama matematiikan kertaustehtäväkin laskettiin. Kun olin yhden oppilaan kanssa hetken pohdiskellut sitä, onko kysymys yhteen- vai vähennyslaskusta, kun ”Matti polki pyörällään aamupäivällä 9 km ja iltapäivällä vielä 6 km. Paljonko hän polki tuona päivänä yhteensä?” niin minun ja kaikkien muittenkin ensimmäinen koulupäivä oli onnistuneesti selvitetty.

Opettajien kanssa sovimme lopuksi, että minun koulupäiväkseni tulee maanantai. Silloin on lukujärjestyksessä ainakin matematiikkaa sekä suomen kieltä ja kirjallisuutta (joka jälkimmäinen ei enää ole oppiaineena nimeltään äidinkieli, koska niin monen oppilaan kohdalla suomi ei ole sama asia kuin äidinkieli). Jos korona ei estä kouluvaarina mukana olemista, niin näitä havaintojani kirjoittelen vielä lisääkin.

 

 

Kouluvaari myöhästyy heti

Syvälahden välkyt ja tuhattaiturit aloittivat taas!)

Olin varmistanut Turun kaupungin nettisivuilta, että tänä syksynä koulut alkavat 12. elokuuta tasan kello yhdeksän. Päätin tulla kouluun ajoissa, jo puoli yhdeksältä, jotta ehdin hiukan katsella ympärilleni ennen oppilaitten tuloa. Viimeksi olin käynyt Syvälahden koulutalossa sisällä viime maaliskuun viidentenä päivänä ja julkaissut siitä päivästä kertovan kouluvaariblogini otsikolla ”Matikkaa, taidetta ja koronan pelkoa.” Kun nyt tulin koulun ovelle, näin siinä ison lapun: ”Koulu alkaa keskiviikkona 12.8. klo 8.15!”

Onneksi olin myöhässä vain muutaman minuutin ja ehdin hyvin seurata juuri aloitettua nimenhuutoa. Uudet kolmasluokkalaiset ovat minulle täysin uusia tuttavuuksia mutta nykyiset nelosluokkalaiset ovat tuttuja viime vuoden kolmasluokkalaisina. Myös kaikki luokanopettajat ovat uusia. Viimevuotisista opettajista Elli siirtyi opettamaan ykköskakkosia ja muut kaksi vaihtoivat muihin kouluihin.

Koulun olemassaolon kolmas lukuvuosi on nyt alkamassa. Uudet opettajat tuntuivat mukavilta ja helposti lähestyttäviltä, niin kuin Syvälahden koko opettajakunta muutenkin. Opettajista Suvi on ollut täällä alusta asti, Pauliina yhden lukuvuoden ja Sarallekin koulu on jonkin verran ennestään tuttu. Nykyiset kolmasluokkalaiset ovat Suvin ja Pauliinan vanhoja oppilaita ensimmäiseltä ja toiselta luokalta.

Töihin vaan!

Kouluvaarin askareeni alkoivat heti: Kahta oppilasta ei koulupäivän aloitusajan muutostieto ollut tavoittanut ja vähän ennen yhdeksää kävin heidät kummatkin hakemassa pihalta sisälle. Kun kaikki oppilaat olivat paikalla, minä vuorollani kerroin heille nimeni ja lyhyesti siitä, mitä kouluvaari tekee. Lupasin jonakin sopivana ajankohtana kertoa itsestäni lisää ja myös siitä, minkälaista koulunkäynti oli silloin, kun itse olin kolmannella tai neljännellä luokalla.

Mitä lukuvuoden alussa tehdään ihan ensimmäiseksi? Jaetaan oppilaille tarvikkeita tietenkin, kyniä kumeja, viivoittimia ja oppikirjoja. Kun kaikki olivat saaneet tarvitsemansa, aloitettiin syksyn opiskelu kertaamalla matematiikan tehtäviä. Mitä tarkoittaa summa? Entä mikä on erotus? Kaikille tuntuivat nämä käsitteet olevan tuttuja ja kirjan laskutehtäviä pidettiin enimmäkseen helppoina. Ajattelin aikuisen näkövinkkelistä, että on hyvä aloittaa melko helpoilla jutuilla, jotta syksyn ensimmäisistä tehtävistä saa heti onnistumisen kokemuksia.

”Koska saadaan padit?” Kun kuulin tämän kysymyksen, muistin heti viime vuoden neljäsluokkalaisia, joille sama kysymys oli myös ensimmäisen koulupäivän tärkein asia. Nelosethan saavat padinsa omaksi ja onhan se nyt ihan eri juttu kuin käyttää koulun yhteisiä laitteita niin kuin nuo kolmasluokkalaiset. Opettajan vastauksen (vastauksien, sitä kysyttiin monta kertaa) mukaan muutaman päivän kuluttua, kunhan tarpeelliset sovellukset ja asetukset saadaan niihin asennettua.

Koronaa varotaan

Koronapandemia näkyi tarkassa hygieniaohjeistuksessa. Käsiä ohjattiin pesemään vielä useammin kuin ennen, kaiteitten koskettelua piti välttää ja ruokalassa noudatettiin erityisohjeita: Koske vain siihen päällimmäiseen lautaseen, jonka otat itsellesi, levitä voi leivälle omalla veitselläsi, ota kerralla juuri niin paljon kuin syöt ja juot, lisää et voi hakea edes maitoa tai vettä. Kohtuullisen hyvin ruokailu näytti näillä ohjeilla sujuvan. Muitakin ohjeita oli ja muutamat oppilaat käyttivät oppitunneilla maskia.

Mitä teit kesällä?

Päivän viimeisen tunnin ajaksi mentiin pihalle leikkimään tutustumisleikkiä. Jokaiselle jaettiin paperi, jossa oli tehtävä: ”Etsi joku, joka kesälomalla… luki ainakin kolme kirjaa…nukkui teltassa…näki linnunpesän…söi jäätelöä…” Kaksitoista eri asiaa ja jokaisen alle piti löytää sitä tehneen luokkakaverin nimi (kouluvaari ja opettajatkin kelpasivat). Mitä useampi eri nimi, sitä parempi. Aika kului kysellessä nopeasti. Kun kellon viisarit osoittivat tasan kahtatoista, tuli syksyn ensimmäinen koulupäivä täyteen. Tästä on vaarin hyvä jatkaa taas ensi viikolla, pitää vain muistaa tulla ajoissa.

 

Lasten liikennelaulu ja muita lempikappaleitani

 Nytpä tahdon olla ma (jälleen kouluvaarina)…

”Tulisitko meille vähän kertomaan muistojasi musiikin opetuksesta koulussa sinun aikanasi ja miten vapaa-aikana silloin musiikkia harrastettiin?” Tähän Verna-open WhatsApp-kysymykseen oli helppo vastata myönteisesti. Koulussa olevat kolmasluokkalaiset halusivat haastatella minua musiikkiin liittyvistä koulumuistoistani. Oli kiva, että pääsin taas kouluvaarin askareisiin, vaikka korona edelleenkin pakottaa meidät olemaan vain nettiyhteyksien päässä. 

Sovittuna aikana perjantaina aamupäivällä otin yhteyttä Zoom-sovelluksella luokkaan, Vernaan ja hänen paikalla oleviin oppilaisiinsa. Kesti hetken, ennen kuin sekä näimme että kuulimme toisemme. Kun yhteys sitten syntyi, se toimi aivan moitteettomasti koko tunnin ajan.  Iloisesti vilkuttelevia tuttuja kasvoja näkyi heti ruudun täydeltä. Siellä ei rikottu hallituksen määräämiä kokoontumisrajoituksia, sillä kaksi aikuista mukaan lukienkaan kymmenen henkilön raja luokassa ei tullut täyteen.

Lapset olivat valmistautuneet haastattelutehtäväänsä hyvin. Kukin vuorollaan kysyi minulta ennalta laatimansa kysymyksen. Kun olin siihen vastannut, toisille laveammin, toisille vähän lyhyemmin, niin kysyjä väistyi ruudun edestä pois ja antoi tilaa seuraavalle kysyjälle.

 Pesosen Laulukirjan ensimmäinen laulu
"Kotini" eli "Tiedän paikan armahan.
(Kuvittanut Rudolf Koivu). ...

Kerroin lapsille, että kansakoulussa meillä ei ollut lainkaan oppiainetta musiikki, vaan aineen nimi oli laulu ja että sitä opetti sama opettaja, joka meille opetti kaikki muutkin oppiaineet. Opettelimme laulamaan yhdessä ja opettaja säesti meitä urkuharmonilla. Soittamista emme opetelleet, koska mitään soittimia ei koulussa ollut. Näytin lapsille Olavi Pesosen Laulukirjan 12. painoksen vuodelta 1952. 

Tiedän paikan armahan, Jänis istui maassa, Pieni nokipoika, Mökin laittaja. Siinä lastenlauluja, jotka vuosien mittaan tulivat hyvinkin tutuiksi. Aamuhartauksien yhteydessä lauletut virret oppi myös äkkiä ulkoa, ainakin ensimmäisen säkeistön. Kuutosen laulajien kokemuksia laulukokeista en ottanut puheeksi.

Tiedän paikan armahan…

Kotona musiikkia kuunneltiin radiosta. Työhuoneessani on meille kotiin vuonna 1957 hankittu ASA-radio. Näytin sen lapsille ja kerroin, että juuri tämän radion vieressä olen kuunnellut sekä torstai-iltaista lastentuntia että lauantain toivottuja levyjä. Juuri muuta ”kevyttä” musiikkia ei radiosta tuolloin tullutkaan. Lapset hämmästyivät radion suurta kokoa, onhan sillä leveyttä yli puoli metriä ja korkeuttakin nelisenkymmentä senttiä. Radio toimii edelleen.

Muutamilla perheillä oli jo tuohon aikaan käytössään levysoitin. Haastattelijanikin tunnistivat kädessäni olleen äänilevyn äänilevyksi ja tiesivät, millä sitä soitetaan. Muistan, kuinka joskus kavereitten luona tai perheittäin kyläiltäessä minunkin aikani kului hyvin levysoittimen äärellä sen ajan suosittuja kappaleita uudestaan ja uudestaan soittaen.

Kun näytin lapsille C-kasetin, sekin tunnistettiin vielä. Tosin kellään ei enää tainnut kotona olla nauhuria, jolla kasetille tallennettuja kappaleita voisi kuunnella. Verna-ope muisti, niin kuin minäkin, että kaseteille äänitettiin radiosta musiikkia, jota sitten voitiin kuunnella milloin tahansa ja kannettavan kasettinauhurin kanssa jopa missä tahansa. Se oli aikamoinen edistysaskel radiosta tulevien ohjelmien kuuntelemiseen verrattuna.

Säännöt ne vasta auttavat lasta turvassa kulkemaan…

Lempimusiikkini kiinnosti myös kysyjiä. Kun olin haastattelijoitteni ikäinen, radion lastentunnilla soitettiin usein Kipparikvartetin Pientä ankanpoikasta (se, joka uiskenteli veessä…) ja Teddykarhujen huviretkeä (Jos metsään haluat mennä nyt, ...) Olin yllättynyt, kun joku pojista osasi aivan oikein tämän aikakauden ja tyylin kappaleisiin lisätä myös Mikki-Hiiren merihädässä ja kysellä sitäkin, hyppelikö Saku Sammakko jo silloin. 

LP-levyt ja C-kasetit tunnistettiin vielä hyvin.

Ehkä selvin suosikkini tuohon aikaan oli kuitenkin Jori Malmstenin Lasten liikennelaulu (Muista aina, liikenteessä monta vaaraa onpi eessä…). Laulun oppi meni tarpeeksi monen toiston ansiosta minullekin perille. Kävellen tai polkupyörällä liikkuessani muistin ihan oikeasti laulun käskyn mukaan useimmiten katsoa kummallekin sivulle ennen risteyksen ylittämistä. Laulun viesti on edelleen ajankohtainen ja olimmekin etukäteen sopineet Vernan kanssa, että etätuntimme päätyttyä hän soittaa lapsille juuri tämän Malmstenin alkuperäisen version Lasten liikennelaulusta.

Hetki kauneinkin päättyy…

Kolme varttia kului todella nopeasti ja muisteluhetkestämme jäi minulle hyvä mieli.  Jotain jäi vielä kertomattakin. Ainakin se, että partioleireillä ja retkillä lauletut iltanuotiolaulut, esimerkiksi Meill’ on metsässä nuotiopiiri, Tuli räiskyy nuotiossa, savu hiljaa leijailee ja Maa on niin kaunis, liikuttavat vieläkin, kun ne joskus sattuu kuulemaan…

Sain Vernalta lyhyen videopätkän siitä, miltä oppituntimme näytti luokasta katsottuna. Lasten tunnistamisen estämiseksi heidät on piilotettu emoji-kuvien taakse. Hän myös kirjoitti kysymyksistä ja vastauksista yhteenvedon, joka jaetaan luokan kaikille etäopiskelevillekin oppilaille luettavaksi. Olin siitäkin iloinen.

Kouluvaari etäoppitunnilla!

”Haluaisitko joskus tulla etätunnille mukaan?”

Näin kysyen vastasi Elli-ope, kun olin lähettänyt hänelle, Vernalle ja Mickelle pienen kannustusviestin opettajien tärkeästä työstä ja jaksamisesta poikkeusoloissa. Totta kai halusin, ajattelin että voi siinä kouluvaarillekin jokin uudenlainen rooli löytyä. Sain ohjeet Zoom-sovelluksen lataamiseksi ja siihen, miten liityn kokoukseen mukaan sitten, kun se alkaa.

Tästä se alkoi!

H-hetki koitti perjantaina klo 10.00. Istuin kotona työpöytäni vieressä ja pienen alkusähläykseni jälkeen sain naamani näkymään ja ääneni kuulumaan myös Ellin näytöllä. Kaikki oppilaatkin olivat jo mukana omilla laitteillaan. Lukujärjestyksen mukaisesti alkamassa oli neljäsluokkalaisten ympäristöopin tunti. Oman vanhentuneen kouluaikaisen terminologiani mukaan sitä olisi kutsuttu maantiedon tunniksi. Opetuksen aiheena oli Islanti, sen luonto, elinkeinot ja pääkaupunki Reykjavik.

Oppitunti eteni sujuvasti. Vuoropuhelu opettajan ja oppilaitten välillä kulki takeltelematta, ohjelmaa oli jo hyvin opittu käyttämään ja opetus eteni mielestäni ihan niin kuin se olisi normaalissa luokkaopetustilanteessakin mennyt. Isolla ruudulla oli kuva oppikirjan asianomaisesta sivusta ja pikkuruudussa oli joko opettaja tai se oppilas, joka kulloinkin oli äänessä.  Muistin, että ystävänpäivän aikoihin olin kuvannut näitä oppilaita muun muassa sanalla ”hyväpäinen”. Käsitykseni vahvistui entisestään.

Varsinaisen oppitunnin aikana minun roolini ainakin tällä ensimmäisellä kerralla oli vain seurata opetusta ja tutustua tämän Zoom-sovelluksen käyttöliittymään, oppia sulkemaan ja avaamaan mikrofonini aina tarpeen mukaan. Mikkini sai kyllä opettajakin auki omalta koneeltaan. 

Aivan oppitunnin lopussa, kun läksyt oli jo annettu, sain kertoa omista kuulumisistani. Kuvailin, mitä olemme tämän nyt jo kolmisen viikkoa kestäneen kotonaolon aikana tehneet (olemme toistaiseksi pysyneet terveinä molemmat, siivonneet ja pesseet ikkunoita, Raili hoitanut ruokapuolen ja valmistellut tarjottavia kevään ylioppilasjuhliinkin, kaksi kertaa on käyty kaupassa, hiljaisessa Kupittaan City-Marketissa kymmenen jälkeen illalla, melkein joka päivä yli tunnin kävelylenkeillä pitkin metsäpolkuja tai hiljaisia katuja, minä olen opetellut käyttämään uutta kameraani ja erityisesti torstaisin olen kaivannut kouluvaaripäiviäni…) Sitten meille varattu 40 minuutin kokousaika tulikin yhtäkkiä täyteen ja yhteys katkesi, onneksi kaikki oppilaille tärkeät asiat olivat jo ennen puheenvuoroani tulleet käsitellyiksi.

Zoom-ohjelman ilmaisversiossa on rajoituksena kokouksen maksimikesto 40 minuuttia. Se selvisi minulle vasta, kun yhteys katkesi. Pahoittelin tunnin jälkeen Ellille höpötystulvaani, jonka takia tunnin päätössanat jäivät häneltä kesken. Kävin jälkeen päin katsomassa, mitä ohjelmasta sen kotisivuilla kerrotaan. Sieltä löysin tiedon, jonka mukaan opetuskäytössä tästä sovelluksesta poistetaan väliaikaisesti tuo 40 minuutin rajoitus niissä kouluissa, joitten opetustyöhön koronavirus vaikuttaa. ”Jos sinun koulusi ei vielä ole saanut tätä uutta ominaisuutta, paina tästä napista”, sanottiin tiedotteessa. Otin ilmoituksesta kuvan, jonka lähetin Ellille.  Se oli hänelle uusi tieto. Ehkä sen välittämällä sain jotakin hyvitystä liian pitkille päätöspuheilleni.

Kyllä kai, koska uusiakin etäoppituntikutsuja minulle luvattiin lähettää…