Maskitta

Viime kouluvaaripäivän jälkeen oli helpotettu koronarajoituksia: Koulun aikuisten ei enää tarvinnut käyttää kasvomaskeja. Lapsilta käyttösuositus oli poistettu ja aikaisemmin. Halutessaan maskeja saa edelleen käyttää. Vain yksittäisiä käyttäjiä huomasin. Itse olin koronan sairastanut varsin lieväoireisena kaksi viikkoa sitten. Olin varmistanut Turun terveydenhuollon koronaneuvonnasta kaksi päivää sitten, että enää en koronatartuntaa levitä. Niinpä uskalsin minäkin toisten joukossa liikkua ilman maskia.

Musaa, ymppää ja kässää

Siinä tämän päivän kuuden tunnin lukujärjestykseni nykykoululaisten kielellä. Oman kouluaikani lukujärjestyksessä olisi tänään lukenut laulua, ympäristöoppia ja veistoa. Päivän ensimmäinen hämmästyksen aihe oli musiikkituntien sisältö: Sävelletään oma kappale!

Nuori säveltäjä työnsä ääressä.

Kaikki kolmasluokkalaiset ottivat käyttöön iPadit ja sieltä Garage Band -sovelluksen. Ensin valittiin pohjalle jokin mukava rumpukomppi, siihen toinen raita bassoa ja kolmanneksi vielä jokin melodisempi soitin. Yhden hengen ”autotallibändit” alkoivat innokkaasti luoda omaa musiikkiaan. Tehtävä oli selvästi mieluinen ja sitä jatketaan vielä seuraavalla musatunnilla. Enpä viitsi nyt tähän päivitellä tunnin aikaisia muistojani siitä, minkälaista musiikinopetusta aikanani koulussa sain. Olen sitä ehkä täällä jo aiemmissa jutuissani tarpeeksi tehnyt. Terveisiä nimimerkiltä ”Kutosen laulaja”.

Mitä välkällä tehdään?

Ympäristöopissa oli aikaisemmin annettu tehtäväksi valmistaa pantomiimiesitykset aiheesta ”mitä välitunnilla tehdään” Kahden – kolmen hengen ryhmissä näytellyt esitykset olivat hyvin valmisteltuja ja katsojat tunnistivat helposti, mitä kaikkea ”välkällä” tapahtuikaan: Potkittiin jalkapalloa, leikittiin piilosia, hypättiin narua jne. Koskettavin esitys mielestäni oli kahden tytön esittämä näytelmä kiusaamisesta, joka päättyi anteeksipyyntöön, vilpittömään sovintoon ja ystävyyteen.

Minkälaisia perheitä tiedät?

Erilaiset perhemuodot olivat oppilaille tuttuja.

Toisen kerran tänään hämmästyin, rehellisesti sanottuna melkein liikutuin, kun ympäristöopin tunnilla seuraavaksi keskusteltiin aiheesta ”Minkälaisia perheitä tiedät?” Ulla-ope viritteli ensin kolmasluokkalaisten ajatuksia selvittämällä, mitä tarkoittaa käsite ”huoltaja”. Sehän on se aikuinen, joka pitää lapsesta ja tämän asioista huolta. Siitä oli helppo siirtyä puhumaan perheistä ja perheitten moninaisista muodoista. Keskustelun pohjana oli ympäristöopin opettajan materiaaliin kuuluva juliste sivustolta monimuotoisetperheet.fi.

Monet osasivat aika sujuvasti selittää esimerkiksi, mitä tarkoittaa adoptioperhe. Muutamilla oli sellainen tuttavapiirissäänkin. Kahden kulttuurin perhe oli ihan helppo: ”Minun vanhemmistani toinen on suomalainen ja toinen on muualta ja heillä on eri äidinkielet.”  Uusperhekin oli monille tuttu käsite. Kaksosperhe tarkoitti jonkun mielestä kaikkia kaksilapsisia perheitä mutta hänen käsityksensä korjattiin ja kerrottiin, että se tarkoittaa vain yhtaikaa syntyneitä sisaruksia. Vaikka lapsikuolemaperhe saattoi ennestään olla käsitteenä monille vieras, senkin sisältö osattiin kauniisti määritellä, samoin leskiperhe ja lapseton perhe. Sijaisperheestäkin saimme konkreettisen esimerkin.

Etukäteen ennakkoluuloisesti ajattelin, että sateenkaariperhe olisi ollut hankala selittää. Fiksuja kun ovat nämä meidän kolmoset, niin eipä se tietenkään ollut: ”Siinä on homoseksuaaleja ja muita yhtenä perheenä. Voi olla kaksi äitiä”. Aiheeseen liittyvä sanasto oli vastaajalla vähäinen, mutta käsite tiedettiin ja yhtenä tavallisista perheistä sateenkaariperhettäkin pidettiin. 

Yhdellä oppilaalla on kavereita, jotka asuvat lastenkodissa ja hän kysyi, mikä on lastenkotilapsen perhe? Lastenkotilapsella on tavallaan kaksi perhettä, vastattiin. Hänen omat vanhempansa eivät jostakin syystä ole pystyneet lapsestaan huolehtimaan. He ovat kuitenkin useimmissa tapauksissa olemassa ja kuuluvat osaksi lapsen perhettä. Huoltajana, joka pitää huolta lapsen asioista ja arkipäivän sujumisesta toimii kuitenkin lastenkodin henkilökunta.

Lopuksi joku vielä kysyi, että millä tavalla pitää kutsua sellaista perhettä, jossa on ”isä, äiti, kaksi lasta ja koira”. Eipä ollutkaan ihan helppo kysymys. ”Normaalin” hylkääminen ymmärrettiin, koska se leimaisi kaikki muunlaiset perheet ”epänormaaleiksi”. Maisteltiin sanoja tavallisin tai yleisin perhe, mutta kun mitään tilastollista tietoa ei tähän hätään ollut saatavilla, niin päätettiin jäädä miettimään asiaa mahdollisimman kuvaavan käsitteen löytämiseksi.

Oli nuijalla töitä, ja taltalla

Kyllä lähtee!

Aamupäivä oli tänään kokonaan kulunut kolmasluokkalaisten kanssa, mutta iltapäivän kaksi tuntia olin Saku-open apuna nelosten puukäsitöissä. Mäiske oli aikamoinen, kun kymmenen oppilaan ryhmä harjoitteli puun loveamista eli iski puunuijalla talttaa irrottaakseen laudasta neliönmuotoisen palan. Palan kaksi reunaa oli sahattu mutta se kolmas sieltä keskeltä täytyi saada taltalla irti koko laudan hajoamatta. Ja hyvin kävi! Toisilla pala oli tiukemmassa kuin toisilla mutta ennen tunnin päättymistä kaikki olivat saaneet sen irti eikä kenenkään lauta ollut lohjennut väärästä paikasta.

Käsitöissä siirrytään tehtävästä toiseen hitaampien oppilaitten vauhdilla. Siitä seurasi, että nopeimmin palikkansa irrottaneet olivat saaneet opettajalta luvan tehdä muita odotellessaan ns. ”omia töitään”. He hakivat pieniä laudan- ja rimanpätkiä ja rakentelivat niistä hienoja veneitä ja muita kulkuneuvoja. Ne muistuttivat pieniä Legoja mutta olivat tietenkin paljon hienompia, olivathan ne ihan itse tehtyjä. Ne sai viedä kotiin. On helppo huomata, että muutamat oppilaat ovat käsistään erittäin käteviä ja tykkäävät tehdä näitä omia töitään.

 

Kotimatkalla mietin vielä yhdeksänvuotiaan kolmasluokkalaisen kysymystä: Mikä on lastenkotilapsen perhe? Mitä lastenkodissa asuva lapsi itse siihen vastaisi?

 

Kouluvaarin koronatauko on ohi, toivottavasti!

 

Korona ei ole vielä ohi!

Korona oli pitänyt minut ja Syvälahden kolmosneloset erossa toisistamme jo yli kolme kuukautta. Olin aiemmin talvella sopinut rehtorin kanssa, että nyt hiihtoloman jälkeen voin maaliskuun ensimmäisenä torstaina palata taas kouluvaarin askareisiin, jos tilanne sen sallii. Ja sallihan se, vaikka koronapandemia ei suinkaan vielä ole ohi. Ekaluokasta neljänteen luokkaan oppilaitten ei enää ole pakko käyttää kasvomaskia mutta saavat toki käyttää, jos haluavat. Muutamilla oli maski, useimmat olivat ilman. Koulun kaikki aikuiset käyttävät maskia edelleen. Oppilaita ei normaalia enempää ollut poissa. Pandemian alusta saakka noudatetut hygieniaohjeet käsienpesujen ja ruokalakäyttäytymisen osalta olivat edelleen voimassa.

Torstaiaamuna oli kiva tulla kouluun, kun opettajat tuntuivat ihan vilpittömiltä sanoessaan, että onpa mukava tavata taas pitkästä aikaa. Oppilaat nyt tuskin olivat varsinaisesti minua odottaneet. Olen heille useimmille vieläkin melko vieras, koska tapaamisemme ovat olleet niin harvat ja epäsäännölliset. Yhteistyö lähti taas heidänkin kanssaan käyntiin oikein hienosti.

 

Rohkeutta ujommille!

Aamun ensimmäinen tunti oli nelosten englantia. Pääsin taas kuuntelemaan, kun kaksi oppilasta kerrallaan vuorotellen ensin lukivat minulle ääneen ja sitten käänsivät suomeksi oppikirjan kappaleen, missä päähenkilöt vielä seikkailivat New Yorkin metrossa, vaikka tärkeä koripallo-ottelu oli juuri alkamassa ihan jossain muualla. Opettaja sanoi yhdestä tytöstä nätisti tämän kuullen minulle, että tyttö on ollut vähän ujo lukemaan ääneen. Nyt kun meitä kuulijoita oli vain kaksi, ei ujoutta näkynyt. Perustellusti kehaisin häntä sujuvasta lukemisesta. Tunnin päätteeksi sanoin opettajalle, että mainiostihan tyttö luki, ilman ujouden häivää. Senkin tuo tyttö kuuli. Ehkä seuraavalla kerralla jopa koko luokan kuullen lukeminen onnistuu häneltä pikkuisen rohkeammin. Sitä toivon.

 

Miten Ukrainan sodasta lapsille puhutaan?

Opettajat olivat selvittäneet asiaa ja saaneet ohjeen: ”Vastataan, kun kysytään.” Tietenkin otetaan lapsen kehitystaso huomioon ja vastataan rauhallisella sävyllä. Koulun ammattilaiset osaavat sen kyllä.

Minultakin kysyttiin Ukrainasta. Juuri ennen kuin tunti oli alkamassa, yksi kolmasluokkalainen poika kysyi: ”Miten päin Ukrainan lipun värit ovat, se keltainen ja sininen?” Tarkistin nopeasti netistä ja osasin vastata, että sininen on ylhäällä ja keltainen alhaalla. Poika alkoi hapuilla värikyniään mutta samassa oppitunti alkoi ja lipun piirtäminen jäi myöhemmäksi.

 

Se käsiala!

Aikaisemminkin olen kantanut huolta lasten huonosta käsialasta. Tänään taas yhdellä pojista kotitehtävät oli kirjoitettu koko ajan kasvavin kirjaimin niin, etteivät vastaukset mahtuneet läheskään niille varattuun tilaan ja teksti mutkitteli kuin käärmeen häntä. Opettaja kehotti poikaa kirjoittamaan hitaammin ja keskittyneemmin. Hetken poikaa seurattuani huomasin, että todella nopeasti kirjoittava poika ei oikein ollut ottanut vaarin opettajan ohjeesta. Eikä ottanut minunkaan, kun minäkin ehdotin hänelle kirjoitusnopeuden hidastamista ja fonttikoon pitämistä tasaisena.

Toisen pöydän vieressä työskenteli tyttö, joka oli tuon pojan täydellinen vastakohta: Teksti oli selvää, kaunista ja tasakokoista. Sanoin hänelle jotakin positiivista hänen käsialastaan ja sain palkakseni todella tyytyväisen hymyn. Olin kehunut häntä asiasta, mihin hän selvästi oli panostanut ja missä hän omasta mielestäänkin oli hyvä. Tyttö todisti mahdolliseksi sen, minkä joskus olen arvellut mahdottomaksi: Neljäsluokkalainen pystyy kirjoittamaan siististi ja selvästi. Se vaatii vain halua, harjoitusta ja keskittymistä!

 

Uusi kännykkä

Kännyköitten käyttöhän on oppilailta kielletty koulupäivän aikana. Jos on perusteltu syy, siihen saa kuitenkin poikkeuksen: Kolmasluokkalainen tyttö lähestyi välitunnin jälkeen opettajaa ja pyysi: ”Mä sain eilen äidiltä uuden puhelimen. Saanko mä käydä katsomassa sitä?” Opettaja antoi luvan sillä rajoituksella, että puhelinta ei saa nyt ruveta nyppimään. Tyttö kävi vaatenaulakolla repullaan, katsoi, että siellä se puhelin on ja palasi paikalleen. Kaikki hyvin.

 

 

 

 

Minkä värinen sinun hevosesi on?

“What color is your horse?” “My horse is brown.” Olin taas mukana nelosten englannin tunnilla ja yritin parhaan kykyni mukaan kysellä englanniksi oppilailta eläinten värejä. Kotiläksyinä oli ollut kissojen, koirien, undulaattien ja muiden tuttujen eläinten värittäminen mahdollisimman erivärisiksi. Hyvin oli opittu värit ja nimienkin ääntäminen meni niin hienosti, että englantilainen olisi taatusti saanut selvää, mistä eläimestä kulloinkin puhuttiin. ”Budgie” ja ”guinea pig” eivät ihan helposti äänny suomalaisen aikuisenkaan suussa mutta meidän neljäsluokkalaisemme osasivat ne kyllä. 

Välillä englantia opeteltiin improvisaationukketeatterin keinoin. Siinä taisi esiintymisjännityksen aikaansaama hihitys ja supatus viedä esityksestä sen parhaan terän, eivätkä katsojat aina saaneet oikein selvää, mitä näyttämöllä tapahtui. Kivaa oli kaikilla kumminkin, se oli pääasia. 

Selvä käsiala kunniaan! 

Suomen kielen tunnilla käsiteltiin asiaa, joka minua on häirinnyt koko kouluvaariaikani: Oppilaitten yleisesti ottaen surkea käsiala. Muutamia siistejä ja huolellisia oppilaita lukuun ottamatta heidän käsin kirjoittamansa kirjaimet ja numerot tuppaavat olemaan kovin suhruisia, erikokoisia ja vähän sinnepäin kirjoitettuja. Virheet on usein korjattu kirjoittamalla päälle eikä isojen kirjainten käyttösääntöjä osata. Minulla on ollut välillä vaikeuksia tunnistaa, mitä kirjainta tai numeroa on tavoiteltu. 

Nyt opettajat palauttivat neljäsluokkalaisten mieliin ja käden taitoihin, mitä jo toisella luokalla on opetettu ja opittu: Neliviivaiselle kirjoituspaperille kirjoitettiin mallin mukaan kaikki pienet ja isot kirjaimet sekä numerot oikean kokoisina ja oikealle kohdalle viivastoa. Kyllähän ne siihen aika hyvin osattiin mallista jäljentää mutta eri asia on, muistetaanko ne, kun seuraavan kerran jotakin kirjoitetaan tai lasketaan. Olin todella tyytyväinen, että selvän käsialan tärkeyttä korostettiin. Enkä silti odota sitä, että vanha kaunokirjoitus taas otettaisiin oppiaineitten joukkoon.

Voitto kotiin! 

Mukavaa adventtiaikaa kaikille!

Aamun ensimmäisellä välitunnilla (ne ovat puolen tunnin mittaisia) oli Nikolai-ope järjestänyt opettajainhuoneen aikuisille tietokilpailun. Kysymykset olivat yleistiedon nippelialueelta. Kukin osanottaja vuorollaan sai vastata kymmeneen kysymykseen ja kilpailun voittajaa odotti palkintona suklainen joulukalenteri. Monet olivat jo vastanneet ja välituntikin oli melkein päättymässä, kun Nikolai sai minut vielä viimeisenä kilpailijana ottamaan osaa tähän kisaan. Ensin tuloksena minulla oli tasapeli parhaan opettajan kanssa. ”Jatkoerässä” hän vastasi kysymykseensä väärin ja minä omaani oikein. Niin siinä sitten kävi, että sain viedä tuon kisan voittajalle varatun palkinnon kotiini. Olin lapsellisen iloinen siitä, että olin voittanut opettajat tietokilpailussa!

Muitakin tietojani mitattiin? 

Alan vähitellen tulla tutuksi oppilaitten kanssa, vaikka tänä syksynä en eri syistä olekaan voinut olla koulussa ihan säännöllisesti viikoittain. Yksi pojista ehkä halusi jutella minun kanssani enemmänkin mutta hänen aloitusrepliikkinsä ei oikein asiaa edistänyt. Välitunnille mennessään hän kysäisi minulta: ”Olenko minä sinun mielestäsi hyvä matikassa?” En osannut vastata, kun en lainkaan tuntenut häntä ennestään ja pyysin kysymään asiaa opettajilta. He tietävät varmasti hänen matikantaitonsa.

Keskustelumme tyrehtyi siihen mutta seuraavalla välitunnilla hän lähestyi minua taas ja kysyi: ”Kuinka tiedostot voidaan siirtää tietokoneen kovalevyltä muistitikulle?” Siihen osasin kyllä vastata ja hän kuunteli selitystäni kiinnostuneen näköisenä. Vähän jäi kyllä sellainen olo, että tämä oli koekysymys minulle ja poika, joka asian kyllä osasi, halusi vain testata minun tietokonetaitojani. Saa nähdä, mitä minulta ensi viikolla kysytään ja mistä jutellaan…

Englannin kieltä, liikennesääntöjä ja miksi tätä teen

Syyslomaviikon jälkeen tulin taas Syvälahden kouluun. Toiveikkaana ajattelin, että koronan takia määrättyjä rajoituksia maskin käytöstä ei enää tarvitsisi noudattaa, kun yhteiskuntaa muutenkin on jo avattu. Turha toivo! Henkilökunta käyttää maskia edelleen, sanoi Jarmo-rehtori. Ainoa helpotus maskien suhteen on se, että kolmosnelosten oppilaitten ei enää tarvitse niitä pitää. Siispä maski naamalle ja kohti kotikortteliani ottamaan selvää, mitä tänään tapahtuu. Olin nimittäin poikkeuksellisesti kouluvaarina torstaina enkä ollut painanut edes päivän lukujärjestystä mieleeni. Mukava päivähän tästä taas tuli.

Ensin enkkua

Aamulla oli nelosilla englantia. Yhden pojan kanssa opettelimme kahdestaan marjojen nimiä sekä puita, pensaita ja kallioita. - Kiinnitä sitten huomiota oikeaan ääntämiseen, oli Suvi-ope antanut minulle ohjeeksi. Samalla hetkellä muistin oman englanninopettajani jostain puolen vuosisadan takaa. Hänen ääntämisensä ei ollut kovinkaan lähellä sitä, mitä silloin jo kuuli englantilaisissa televisiosarjoissa. – Hän opettaa meille englantia Raunistulan murteella, irvailivat luokkamme vitsinikkarit opettajamme selän takana. No, sillä samalla murteella minäkin nyt yritin selviytyä. Sanasto meni kyllä pojan päähän hyvin, ääntämiseen jäi ehkä vielä pientä viilattavaa.

Enkun tunti jatkui kirjallisella sanakokeella juuri näistä luontosanoista. Suvi-ope hoiti koetilanteen mutta minäkin sain ehdottaa yhtä suomen sanaa, jonka oppilaat kääntäisivät englanniksi. Piti olla sopivan vaikea mutta mahdollinen kuitenkin. Kysyin sanaa ”talvi”. Taisi olla juuri oikean tasoinen sana, koska noin puolet vastaajista tiesi, puolet ei.

Käsityötaitajan työnäyte,
siis vasta kolmasluokkalaisen!

Viime kouluviikolla, siis ennen syyslomaa, olin mukana kolmasluokkalaisten käsityötunnilla. Osa oppilaista oli saanut omat puutyönsä valmiiksi jo edeltäneellä tunnilla. He olivat saaneet alkaa tehdä luppoaikatyönään käsillä olevista materiaaleista ihan mitä halusivat. Kyllä he olivat taitavia käsistään! Hienoimpiin luomuksiin kuului ehdottomasti yhden tytön tekemä pieni, söpö koiranpentu. Otin pennusta kuvan mutta jätän tekijän mainitsematta, koska en huomannut häneltä siihen lupaa kysyä.   

Viisas väistää aina!

Kolmosilla oli puolen päivän aikoihin ympäristöoppia. Tunnin aihe oli yksi kaikkein tärkeimmistä: Turvallinen polkupyörällä ajaminen muun liikenteen joukossa. Missä ajetaan, kuka väistää ketä ja mitkä liikennemerkit ainakin pitää tuntea?  Oppikirjan tekstissä oli tärkeä väliotsikko: Viisas väistää aina! Lapset tiesivät liikennesäännöt aika hyvin. Selvästikään näistä asioista ei puhuttu ensimmäistä kertaa. Tarkkasilmäisimmät huomauttivat siitä, että oppikirjan kuvassa olevan polkupyörän varustus oli puutteellinen: puuttuivat sekä soittokello että valaisin.

Kolmoset turvallista liikkumista harjoittelemassa.

Luokan teoriaosuuden jälkeen mentiin käytännön harjoituksiin, tosin kävellen. Parijonossa kuljimme Vanhan Kakskerrantien varteen, ylitimme kadun suojatietä pitkin ja tunnistimme liikennemerkkejä. Kävelimme kevyen liikenteen väylää liikenneympyrälle asti ja katselimme, miten autot siinä ajoivat. Koulun pihalle palatessamme korostimme lapsille vielä sitä, että parkkipaikan vierestä koululle kulkeva pyörätien näköinen pätkä on todellisuudessa myös erilaisille huoltoautoille tarkoitettu autotie. Siispä silmät auki siinäkin!

Aina roiskuu, kun maalataan!

Maalaaminen on värikästä puuhaa!

Iltapäivällä nelosilla oli kaksi tuntia käsitöitä, toisilla puutöitä, toisilla tekstiilijuttuja. Mirkka-ope pyysi minua valvomaan puutöitten maalausta erillisessä maalaustilassa. Suostuin, vaikka uusimman muoti-ilmauksen mukaisesti tunsin hyppääväni suoraan syvään päähän eli vanhanaikaisesti sanottuna siirryin epämukavuusalueelleni. Hyvinhän siinäkin kävi! Ensimmäinen maalari aukaisi tottuneesti maalikaapin oven, harkitsi eri värivaihtoehtoja ja otti sieltä punaisen purkin. Pensselit ja maalin sekoitustikutkin löytyivät ongelmitta. Semmoinen vahinko siinä kyllä kävi, että purkkia avattaessa punaista maalia loiskahti aikamoinen loraus lattialle ja maalarin puutyönkin päälle. Onneksi hänellä oli esiliina edessään, joten vaatteet säilyivät puhtaina. Poika ei vahingosta hämmentynyt, vaan alkoi ahkerasti siivota lattiaa. Kun lattia oli hinkattu puhtaaksi, alkoi varsinainen maalaustyö.

Parasta tässä kaikessa kuitenkin oli se, että siinä siivotessaan ja maalatessaan poika alkoi keskustella kanssani: ”Onko tämä kouluvaarin työ teille semmoista eläkepäivien ajankulua?” Huomatkaa teitittely! Vastasin myöntävästi ja jouduin vielä miksi-kysymyksen jälkeen vähän perustelemaankin: ”Tykkään olla lasten ja nuorten kanssa tekemisissä. Saan aina hyvän mielen, kun saan autetuksi niin, että lapsi oivaltaa ja oppii uusia asioita.”  Hän kertoi sitten vähän isästään ja äidistään, mutta tunnistamisen välttämiseksi jätän sen sisällön nyt tietysti tässä toistamatta. Häntä oli myös jossain vaiheessa koulussa kiusattukin mutta asia ei kai enää ollut ajankohtainen.  Fiksu poika muutti maalaustyön epämukavan valvomistehtävän mukavaksi jutteluhetkeksi.

 Tehtävä äikäntunnilta

Viime kouluviikon suomen kielen tunnilla oli ajatuksia herättävä tehtävä:
”Kirjoita kolme virkettä, jotka haluaisit kuulla tänään. Virkkeistä yksi on toteamus, toinen on kysymys ja kolmas on käsky.”

Näin minä olisin vastannut:

1.     Odotamme sinua leikkimään meille.

2.     Koska sinä tulet?

3.     Tule pian!

Mitä sinä olisit halunnut kuulla tänään?

 

Kertomuksia kirjastosta ja muistoja omista käsitöistä

 Kirjastoon!

Aamupäivällä kolmosten suomen kielen tunnilla käytiin kirjastossa eli siis käveltiin kerrosta alemmaksi ja mentiin melkein lähimmästä ovesta Hirvensalon kirjaston puolelle. Syvälahtihan on todellinen monitoimitalo neuvoloineen, päiväkoteineen ja muine palveluineen.

Yleisesti tiedetään, että lukemisen harrastaminen lasten ja nuorten keskuudessa vaihtelee varsin paljon. Jotkut eivät lue mitään, toiset selailevat tietokirjoja tai ahmivat sarjakuvia ja onneksi on paljon niitäkin, jotka lukevat Harry Pottereita ja muita tiiliskiven tai ainakin parin kaakelilaatan kokoisia kertomuksia.

Tavoitteena tänään kirjastossa oli lainata kertomuskirja luettavaksi kohta alkavaa lukuhetkeä varten. Kertomuskirjassa on aina alku, vaihteleva juoni ja loppu. Lapset valitsivat alustavasti ensin itse kiinnostavan kirjan ja kun joku meistä aikuisista oli vahvistanut sen kertomuskirjaksi, jokainen lainasi sen omalla kirjastokortillaan. Paitsi siis ne, jotka olivat unohtaneet korttinsa kotiin tai tunnusluvun mielestään. Heitä oli tälläkin kertaa muutamia joukossa. Onneksi tällaisia hätätilanteita varten kotikorttelissamme on pieni pino varakirjoja. Näin kaikki pääsivät nauttimaan kertomuskirjasta tämän päivän lukuhetken ajan. Ja loput luetaan sitten kotona tai viikon päästä koulussa.

 

Kouluvaarin käden taidot paljastuvat

Kolmosten käsityötunnilla oli kouluvaarin vuoro olla ihan pihalla, vaikka sisällä luokkahuoneessa oltiinkin. Lapset opettelivat innolla ompelukoneen käyttöä, eikä tämä ollut heille edes ensimmäinen kerta.

-        Hei vaari, kuinka tämä lanka pujotetaan, tästä vai tuolta?

-         Heh, hmm, totanoin, missäs tuo Ulla-ope taas olikaan…

Kyllä meillä kotona on ompelukone, jota Raili osaa taitavasti käyttää ja äitinikin on ollut ammatiltaan ompelija, mutta itse en ole koskaan ompelukonetta käyttänyt. Nyt huomasin, että se on selvä puute osaamisessani. Onneksi Ulla-ope mainiosti pystyi olemaan monessa paikassa yhtaikaa ja osasivatpa oppilaatkin auttaa toinen toisiaan. Samanaikaisesti puolet oppilaista opetteli Heli-open johdolla kaavojen tekoa omaa pehmolelua varten naapuriluokassa.

Se näyttää ihan helpolta,
kun sen osaa!

Kun tästä selviää, on kyllä
ajokorttinsa ansainnut!

Kun seisoin tumput suorina keskellä käsityöluokkaa, niin aloin muistella omia käsityötuntejani Paimalan koulun kolmannella luokalla joskus 1950-luvulla. Tytöillä oli tyttöjen käsityöt ja pojilla poikien. Tytöt ompelivat ja kutoivat, pojat tekivät enimmäkseen puutöitä. Oppiaineen nimikin pojilla oli ”veisto”. Muistan hyvin sen puukauhan, jota koversin pitkään ja hartaasti ja silti se jäi kesken, kun kevätjuhlapäivä koitti. Myöhemmin oppikoulussa käsitöitä ei ollut opetusohjelmassa ollenkaan. Ei aina kaikki ollut ennen paremmin!

Onneksi ajat ovat muuttuneet jo vuosikymmeniä sitten. Kaikenlaiset käsityöt (ja kotitaloustyöt) opetetaan kaikille sukupuolesta riippumatta. Eikä innokkuudessa tai jo opituissa käden taidoissa tänään ollut mitään eroja tyttöjen ja poikien välillä. Harjoitustehtävässä valmistauduttiin selviytymään ompelukoneen ajokorttikokeesta. Ei ole ihan helppo juttu ommella ensin suoraa saumaa, sitten kääntyä ja jatkaa erivärisellä langalla siksakkia kaarevan malliviivan päällä pysyen ja sitten sinne tänne kääntyen vielä ommella irtonainen villalanka kankaaseen kiinni ja mitä vaiheita siinä nyt olikaan. Ehkä ensi viikolla rohkeimmat jo uskaltavat yrittää ajokorttia.

Konkreettinen panokseni tämän päivän käsityötunnin hyväksi jäi melko vähäiseksi. Pelasin muutaman oppilaan kanssa muistipeliä, jossa opeteltiin ompelutarvikkeiden nimiä. Vääriin paikkoihin jääneiden saksien ja lankarullien keräämisen lisäksi kommentoin muutamia hyvin tehtyjä harjoitustöitä ja lopuksi hiukan siivoilin muitten mukana. Lasten jo lähdettyä kotiin kerroin kotikorttelissa kolmosnelosten opettajille tunnelmistani tämän päivän käsityötunnilla. Suvi-open sanat lohduttivat:

-       Kyllä se läsnäolo riittää, ei aina tarvitse yhtään sen enempää tehdäkään…

Ja aurinko alkoi taas paistaa.

Matematiikkaa ja majanrakennusta

Kolmasluokkalaiset majanrakennuspuuhissaan
ja pientä kuollutta lintua ihmettelemässä.

Terve taas!

Tunsin itseni taas terveeksi muutaman sairaslomamaanantain jälkeen, kun aamukahdeksan aikoihin astuin Syvälahden koulun ovesta sisään. Minulla ei ollut ollut koronaa eikä mitään muutakaan tarttuvaa tautia, vaan muita vaivoja, joiden takia olin pysytellyt vähän aikaa kotona, koska kouluun tullaan vain terveinä.

Paljon vierasta väkeä

Maski naamalle ja sisäkengät jalkaan ja näin olin taas valmiina päivän seikkailuihin. Kolmosnelosten kotikorttelin torilla näkyi kahden tutun opettajan lisäksi monta minulle uutta ja vierasta aikuista. Keitä he olivat? Ja missä olivat kolmosten opettajat Ulla ja Heli? Ei kai korona ollut heitä vienyt tautivuoteelle?

Onneksi ei sentään. Suvi-ope kertoi nelosille ja meille kaikille aikuisille, mistä oli kysymys: Ulla ja Heli olivat oppimassa uutta jossakin koulutustilaisuudessa ja heillä molemmilla oli sijaisopettajat. Heidän lisäkseen paikalla oli kaksi lähihoitajaopiskelijaa, jotka hakivat tuntumaa koulunkäyntiohjaajan työhön. Lähihoitajan koulutus antaa valmiuksia siihenkin. Vakituinen koulunkäyntiohjaajamme oli muusta syystä poissa ja tilalla oli yksi koulun muista ohjaajista. Tuttu erityisopettajakin oli mukana. Vanhimpana aikuisena paikalla oli kouluvaari ja nuorimpana (melkein) aikuisena meidän koulun yhdeksänneltä luokalta tet-harjoittelijatyttö. Tällaisella joukkueella lähdimme uuteen kouluviikkoon. Kun oppilaita sekä kolmosella että nelosella on nelisenkymmentä kummallakin luokalla, niin on selvää, että aikuisiakin tarvitaan tavallista enemmän.

Kerrotaan lukuja ja tarinoita

Nelosten ekalla tunnilla harjoiteltiin kertolaskua lukuyksiköittäin. Siis mitä? Se on uusi tapa laskea kertolaskuja (tai ainakaan sitä ei opetettu vielä 64 vuotta sitten, kun itse olin neljännellä luokalla!) En käy sitä tässä nyt selittämään, koska netistä löytyvät tarkat ohjeet haulla ”kertolasku lukuyksiköittäin”. Oli mukavaa vaivata omaakin päätä samalla kun auttoi tämän päivän neljäsluokkalaisia eteenpäin matemaattisten oivallusten tiellä.

Kolmoset tulivat yhdeksäksi kouluun ja keskittyivät ”keskittyneeseen lukemiseen ja luetun ymmärtämiseen” hauskan eläintarhatarinan avulla. Mikä eläin oli kolmannessa häkissä? No ei mikään, häkki oli tyhjä! Miten lapset suhtautuivat karjuvaan leijonaan? Eivät huomanneet sitä, koska juuri silloin he syöttivät pienelle oravalle pähkinöitä. Harjoitustehtävä oli otettu Timo Parvelan kirjasta ”Ella luokkaretkellä”, joka on yksi tuon ikäisten suosikkikirjasarjoista.

Yhdessä onnistuimme

Kolmosten matikantunnilla tuli taas vastaan niitä hetkiä, mitä varten niin tykkään tätä kouluvaarin työtä tehdä: Yhtä poikaa eivät vähennyslaskut kiinnostaneet juuri lainkaan, minkä hän myös kehonkielellään toi selvästi esille. Yksi kuudesta laskutehtävästä oli hädin tuskin tehtynä tunnin puoliväliin mennessä, kun monet tästä parinkymmenen oppilaan ryhmästä olivat jo seuraavan sivun tehtävissä. Opettaja ehdotti, että minä auttaisin lopputunnin ajan tätä poikaa, jotta opettajalle jäisi enemmän aikaa muille oppilaille. Pojasta se ei ollut mitenkään hyvä ehdotus mutta ei hän nyt vastaankaan pistänyt. Aloitimme siitä, että ensimmäisen allekkainlaskutehtävän ja sen tuloksen väliin vedettiin yhdessä viivoittimella siisti viiva. Viivasta tuli mielenosoituksellisen pitkä mutta se kelpasi minulle. Tehtävä oli sinänsä oikein laskettu. Toinen tehtävä tuli vähitellen numero kerrallaan houkutellen valmiiksi ja viivoittimen viivakin oli jo lyhyempi. Kolmas, neljäs ja vielä viideskin tehtävä ehdittiin saada valmiiksi ennen tunnin päättymistä. Istuma-asento parani siinä sivussa ihan huomaamatta. Huomasin ja kommentoinkin pojalle, että hän on selvästi ihan hyvä näissä laskutehtävissä, kun vain viitsii. Tunnin jälkeen opettajan kiitokset lämmittivät mieltäni.

Koulussa ei tänään tiettävästi ollut yhtään poissaoloa, joka olisi liittynyt koronapandemiaan, ei altistumisia, tartunnoista puhumattakaan. Keskustelin puolen päivän välitunnilla koronastakin apulaisrehtori Markon kanssa. Hän sanoi jo kovasti odottavansa sitä, että voisimme alkaa muistella tätä ankaraa korona-aikaa. Vielä pitää kuitenkin jaksaa noudattaa ohjeita ja määräyksiä. Turhauttavana hän piti sitä, että on joutunut koulun alueen rajoilla keskustelemaan väärää tietoa lapsille totuutena jakavien rokotevastaisten ihmisten kanssa. Iloisemmistakin asioista puhuimme: Hän kannusti minua jatkamaan näitten juttujen kirjoittamista ja julkaisemista ja antoi jopa joitakin vinkkejä uusista näkökulmista.

Omin käsin oma maja

Käsityötunnilla kolmoset olivat ihan pihalla. Itse asiassa vähän kauempanakin, välituntipihan takana olevassa metsikössä. Oppilaat jaettiin neljän hengen ryhmiin ja tehtävä oli sama kuin nelosilla oli ollut viime viikolla: Rakentakaa ryhmällenne maja käytettävissä olevista puitten oksista ja muusta luonnon materiaaleista. Tehtävä oli selvästi mieluinen: Ensin haettiin sopivat paikat majoille ja sitten alettiin katkenneista ja kuivuneista oksista niitä rakentaa. Useimmat rakennettiin sopivaan kallionkoloon tai puiden väliin mutta yksi hieno lappalaisten kotaa muistuttava maja kohosi avaralle, tasaiselle kalliolle. Kouluvaarikin kantoi kirjaimellisesti kortensa kekoon auttamalla lapsia raahaamaan heidän innokkaille voimilleen ylivoimaisia oksia majantekopaikoille. Niin kuin Parvelan Ella-kirjassa huomio kiintyi karjuvan leijonan sijasta pikkuiseen oravaan, niin tässäkin projektissa yhden majan pohjalta löytynyt pieni kuollut lintu vei hetkeksi kaikkien huomion pois varsinaisesta tehtävästä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: Iloiset majanrakentajat saivat työnsä ainakin melkein valmiiksi eikä mitään vahinkoja sattunut, vaikka aika vauhdilla liikuttiin ylös ja alas melko jyrkkää rinnettä. Kiva päivä!

 

Koulu alkoi taas!

 Vuoden pakkoloman jälkeen aloitin taas kouluvaarin työt Syvälahden koulun kolmas- ja neljäsluokkalaisten kanssa keskiviikkona, kun uusi lukuvuosi turkulaiskouluissa alkoi. Kouluaamu tuntui iloisen jännittävältä, vähän niin kuin olisin itsekin ollut koulutiensä alkupuolella olevien oppilaitten joukossa.

Aloittamismahdollisuuksista nykyisen koronatilanteen aikana olin käynyt sähköpostitse neuvonpitoa koulun rehtori Jarmon kanssa muutama päivä aikaisemmin. Sain häneltä mieluisan vastauksen: ”Terve! Kävimme [apulaisrehtori] Markon kanssa asiasta tiukan, noin kaksi sekuntia kestäneen neuvottelun. Lopputulos: Tervetuloa!  Hienoa, että olette taas kuvioissa!” 

Ei hän minua teititellyt, vaan viesti meni myös Epalle, vitoskutosten kouluvaarille.

Tuttuja opettajia, kolme uuttakin

Aamujännitys helpottui heti, kun jo koulun aulassa muutamat tutut opettajat (joiden nimet olen jo vuoden aikana kaikki unohtanut) toivottivat minut tervetulleeksi ”pitkästä aikaa!”  Yksi kaikkein tutuimmista naisopettajista melkein halasi minua, kun lähes kirjaimellisesti törmäsimme toisiimme opettajainhuoneessa. ”Mauri!” hän huudahti ilahtuneena ja oli jo aloittamassa halausotetta, kun hän yhtäkkiä muisti, että emme me ole ennenkään halanneet ja nyt kun on tämä koronakin vielä… Se jäi sitten vain kyynärpäitten kolisteluksi mutta oli kyllä mukava nähdä hänetkin. Henkilökunnasta monet muutkin ottivat minut iloisina vastaan, se oli hienoa.

Vaihdoin sisäkengät jalkaan, laitoin reppuni naulakkoon ja kapusin toiseen kerrokseen, tuttuun kolmosnelosten kortteliin. Siellä tulevat lähimmät työkaverini olivatkin jo tekemässä viimeisiä valmisteluja ennen kuin oppilaat kohta päästettäisiin sisälle. Luokkien oppilasmäärä oli hiukan kasvanut aiemmista vuosista mutta onneksi myös luokanopettajia on nyt neljä aiemman kolmen sijasta. Yksi heistä, Suvi, oli ennestään tuttu niiltä kolmelta kerralta, kun viime syksynä ehdin koulussa käydä ennen pandemian laajenemista. Muut olivat tässä korttelissa nyt aloittamassa enkä heitä vielä tuntenut. Korttelin aikuisiin kuuluu myös erityisopettaja ja useampikin kouluavustaja. Heidät muistin ennestään. Päivän mittaan selvisi, että ainakin useimmat, elleivät jo kaikki korttelin aikuiset ovat saaneet kaksi koronarokotusta niin kuin minäkin.

Tuttuja oppilaita ja iso joukko vieraitakin

Yhteinen tekeminen korttelin opettajien kanssa lähti mutkattomasti käyntiin ja kohta jo olimmekin pihalla ottamassa oppilaita luokittain sisään. Semmoinenkin ”pieni” asia lämmitti mieltäni, että muutamat nyt kuudetta ja viidettä luokkaa aloittavat oppilaat ulkona tervehtivät minua iloisesti. Juuri heidän kanssaan olin häärännyt kouluvaarina, kun he olivat olleet kolmannella ja neljännellä luokalla. Nykyisten kolmosnelosten kanssa en ole aiemmin ollut tekemisissä. Heidän nimissään onkin taas opettelemista koko lukuvuodeksi.

Koronaa vastaan

Koulussa sisällä kaikki käyttävät maskia koko ajan, myös nämä kolmas- ja neljäsluokkalaiset. Ulko-ovella jokainen oppilas sai yhden maskin päälleen puettavaksi ja myöhemmin päivällä kokonaisen omalle nimelleen kirjatun laatikollisen lisää. Ahkera käsien pesu oli lapsille jo tuttua viime lukuvuodelta. Kun me korttelin aikuiset esittäydyimme heille, niin huomasin, että maski aika selvästi vaikeutti hengitystä, kun hiukan kuuluvammalla äänellä kerroin itsestäni ja kouluvaarin roolista. Opettajat lohduttivat, että siihen tottuu muutamassa viikossa…

Ruokalassa maskia pidetään siihen asti, että on istuttu ruokapöytään ja ruokailu aloitetaan. Ruokailun jälkeen maski pannaan taas kasvoille ennen kuin pöydästä noustaan. Ruokalassa ei samaan aikaan ollut muitten luokkien oppilaita. Muita tuli, kun me olimme lähdössä pois. Vastaavasti opettajainhuoneessa (tiedän, että se ei ole sen tilan virallinen nimi, koska se on talon kaikille aikuisille tarkoitettu yhteinen tila!) maski otetaan pois vain siksi ajaksi, kun kahvikupillisen juominen kestää. Kesälomakuulumiset vaihdetaan maskit päällä.

Koulutyö alkaa

Uusia oppikirjoja jaettiin, nimilappuja askarreltiin ja uutta lukujärjestystä käytiin läpi. Muutama matematiikan kertaustehtäväkin laskettiin. Kun olin yhden oppilaan kanssa hetken pohdiskellut sitä, onko kysymys yhteen- vai vähennyslaskusta, kun ”Matti polki pyörällään aamupäivällä 9 km ja iltapäivällä vielä 6 km. Paljonko hän polki tuona päivänä yhteensä?” niin minun ja kaikkien muittenkin ensimmäinen koulupäivä oli onnistuneesti selvitetty.

Opettajien kanssa sovimme lopuksi, että minun koulupäiväkseni tulee maanantai. Silloin on lukujärjestyksessä ainakin matematiikkaa sekä suomen kieltä ja kirjallisuutta (joka jälkimmäinen ei enää ole oppiaineena nimeltään äidinkieli, koska niin monen oppilaan kohdalla suomi ei ole sama asia kuin äidinkieli). Jos korona ei estä kouluvaarina mukana olemista, niin näitä havaintojani kirjoittelen vielä lisääkin.